Vaiheessa, vaiheesta, vaiheeseen

Ei sitten muuten mitään muistikuvaa siitä äidinkielen kieliopillisesta opetuksesta, jossa noita sijapäätteitä muuten käsitellään. Siitä vaiheesta, kun niitä piti oikein opiskella on jo niin kauan aikaa. Ja monessa muussa asiassa olen niin vaiheessa, että niiden loppuun saattaminen on ehkä tärkeämpää.

Joskus kauan sitten, kun ihmettelin, miksi meillä on monta pientä puhtaan pyykin kasaa, sain siitä tietenkin vain hermohepulin, mutta asia sinällään ei muuttunut miksikään. Kasoja vain aika ajoin syntyi. Kunnes tuli oivallus. Lapsoseni oli tuolloin taapero, joka ehti aina ja kaikkialle niin ryömien kuin konttienkin. Joten jos mulla oli pyykin viikkaus kesken, niin kuullessani jotain hälyttävää tai tajutessani täydellisen hiljaisuuden, laskin puhtaat pyykit siihen, missä tilaa silloin oli ja menin katsomaan, mitä taapero puuhasi. Yhden kuivaustelineellisen aikana tämä saattoi tapahtua 5-6 kertaa, joten kasoja löytyi usein vastaava määrä. Ja aina projekti alkoi alusta, enkä muistanut, mihin olin sen edellisen kasan laskenut. Kunnes päästiin siihen hetkeen, että meni hermo, kun missään ei tuntunut olevan tilaa millekään muulle kuin puhtaalle pyykille.

Ei, kysymys ei todellakaan ole vain siitä, että mitä mä muistan tehneeni ja mitä jaksan tehdä. Se on myös luonnekysymys. Olen vahvasti sitä mieltä, että siisti koti kertoo elämättömästä elämästä. Joten siivous on aina meillä vähän vaiheessa. Nytkin meillä on kyllä ihanat ja raikkaat, puhtaat matot...keinutuolissa. Odottamassa, että jollakin on aikaa tai voimavaroja imuroida ja pestä lattiat kunnolla, jotta ne puhtaat matot voi sitten levittää puhtaille lattioille.

Älköönkä kukaan erehtykö kuvittelemaan, että töissä tämä sujuisi yhtään paremmin. Työprojekteissa kun on vielä enemmän niitä juttuja, jotka ovat koko ajan jossain vaiheessa, koska niin paljon riippuu myös jonkun muun vaiheesta, että saadaan joku homma taas seuraavaan vaiheeseen. Niinpä paperia kertyy kasoiksi eri puolille pöydän pintaa. Joskin useimmiten tiedän vallan mainiosti, missä pinossa ja millä kohtaa pinoa jonkun tietyn jutun paperit ovat. Mutta jos joku siisteysintoinen menee ja pinoaa kaikki samaan paikkaan, niin sitten on siivottava. Sitäpaitsi se siivous on turhaa; jonkun lain mukaan, tyhjä pinta pyrkii täyttymään vakionopeudella.

Niinpä vaiheessa ollaan ja vaiheesta seuraavaan vaiheeseen mennään. Eipä tuo kylläkään aina helppoa ole, vaiheet kun ovat joskus kovin raskaita ja vaikeita. Mutta aamusta, päivässä ja iltaan, ei sen kummempaa.

Paluu...

...töihin, harrastuksiin, eskari/päiväkotiin, siis arkeen. Mikä ihmeen paluu arkeen?
Ei se arki ainakaan meikäläisen huushollissa mihinkään katoa, oltiin töissä tai lomalla. Pyykki, joka muuten on katoamatonta luonnonvaraa, on pestävä, lapselle saatava jonkun äidin tekemää ruokaa ja kun villakoirat alkavat näykkiä varpaita, on tartuttava imuriin. Ainoa ero lomalla tähän on se, että on pari tuntia enemmän aikaa tehdä näitä kuin normaalissa arjessa. Paitsi, että ei se meillä mene noin yksinkertaisesti tämäkään.

No, joka tapauksessa yleisen normituksen mukaan, on siis palattu arkeen. Ensimmäinen eskariviikko ja työjakso on takana. Ja peijakas, että väsyttää. Miten se voikaan vetää näin tiukille? Tai, mitä sitä nyt oikeasti pohtimaan, kun tietää syyn vallan mainiosti. Kesän vapauden jälkeen on sidottu tekemään töitä näyttöpäätteen ääressä, jolloin leikattu selkä huutaa tuskaansa, jäykistynyt niska yhtyy kuoroon ja liikkumattomat polvet säestävät taustalla. Budjetin, lehtijutun ja syyskauden esitteen teon takarajat ovat jo aivan liian lähellä ja ensimmäiset isommat työtehtävät oikeiden ihmisten parissa aiheuttavat tuttua jännitystä. Joten viralliset hullunpaperit saanut lihasreumaatikko ei nuku, vaan kipuilee, kääntyilee ja laulaa hiljaa itsekseen kuinka on "sellainen yöihminen, joka valvoo, kun te muut nukutte." Ja kun vielä kaiken lisäksi sattuu kuulumaan siihen ihmeelliseen ihmisryhmään, joka on ehdottoman vakuuttunut siitä, että maailma lopettaa pyörimisen siihen paikkaan, jos ja kun sulkee silmänsä. Pallon pyörintää on varmuuden vuoksi valvottava. Niinpä parin hassun nukutun tunnin jälkeen pandakarhua sekä ulkonäöltään että murinaltaan muistuttava otus kömpii uutta päivää kohti. Ainoa ero loma-aikana tässä on se, että joskus voi lisätä päivän ohjelmaan päiväunet, joilla hiukan korvaa pahinta univajetta. Miksiköhän maailma ei muuten koskaan lakkaa pyörimästä päiväunien aikana?

Olen sitten lomalla tai arjessa, niin vähäinen uni ja lähes jatkuva kipu pitävät huolen myös siitä, että muisti on hyvä, vain onnettoman lyhyt. Vaikka pyytäisin miestäni kirjoittamaan muistettavan asian otsaani niin, että saisin sen peilistä luettua, niin joko unohdan, missä on peili tai unohdan sen viestin. Aikoinaan MUDE:n (mutsidementian) ollessa lapsen vauva-aikana pahimmillaan unohdin säännöllisesti ruuat kaupan kassalle, nyt mä unohdan paitsi ruuan niin lapsenkin sinne kauppaan. Onneksi neiti osaa jo huutaa perään. Ja jokseenkin kaikki, mitä sopii töissä tapahtuvaksi on kirjoitettava muistiin. IT-keskuksen taannoinen siirto aiheutti töissä todella ison ongelman; osa tapaamisaikatauluista kun oli vaan sähköpostissa ja sinne katosivat, bittitaivaaseen. Olihan se lievästi sanottuna noloa koittaa muistella ja sopia jo kertaalleen sovittuja juttuja uudelleen. Eikä se tietenkään mennyt niin kuin siellä yhdessä ruotsinkielisessä paikassa, jossa kaikki menee kerralla putkeen.

Kaikesta on kuitenkin selvitty, rimaa hipoen, mahalaskuja tehden ja silkalla pohojalaasella sisulla eteenpäin räpistellen. Ja ehkä meillä Luojan maanantaikappaleillakin on oma tehtävämme; muistuttaa siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.

Täielämää

Muutama viikko sitten näkyviin ilmestyi pieniä lemmikkieläimiä, joita sivistyneissä piireissä myös päätäiksi kutsutaan. Olenhan minäkin kaikenlaista kokenut, mutta tämä oli ihan uusi tuttavuus. Kotona olemme jotenkin tämän täi-riesan onnistuneet välttämään, vaikka päiväkodista tulikin pitkin talvea ilmoituksia niiden havainnoista. Meillä on tyydytty syöttämään vain lehtokotiloita basilikan lehdillä. Siis jotain ihan "tavallista", ainakin siitä metelistä päätellen, minkä täi-invaasio leiriolosuhteissa sai aikaan. Mutta, jos multa kysytään, niin mielummin muutama täipää kuin 26 oksentelevaa, ripuloivaa ja muuten vaan pahoinvoivaa teini-ikäistä.

Ok, en mä nyt niin kovasti nauttinut siitä, kun omin perhoskuvioiduin kynsin tein jakauksia melkein 40 päähän ja etsin liikkuvaa maalia. Meillä ei ollut siinä vaiheessa täikampaa, jolla olisi saanut saivareet putoamaan todisteeksi laajemmasta hyökkäyksestä. Ja ymmärrän kyllä sen tyttöjen ja äitien huolen ja kiukun täikasvustosta pitkissä hiuksissa juuri ennen suurta juhlaa. Mutta miten keskeneräinen on se aikuinen, joka siinä vaiheessa hyökkää taustoista tietämättä sen reppanan kimppuun, jolta ensimmäinen täi löydettiin? Minä niin mieleni siitä pahoitin.

Mutta ongelmasta selvittiin ja suuren Operaatio -Saunota leirikeskus- jälkeen hengestään pääsivät vain täit. Mutta niihinkin taitaa päteä se vanha viisaus; mikä ei tapa, se vahvistaa.

Niin taas yritetään!

Eikös se jotenkin niin mennyt, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty? Sillä perusteella tämän uuden blogin pitäisi siis syntyä tuosta vaan, kun sitä nyt on puolen kevättä ja kesää suunniteltu. Tietysti tässä pitää huomioida tuo iso otsikko; Koska tää on valmis?; ei siis liian ajoissa eikä liian valmista.

Ehkä vahvemmin kuin koskaan, tämän kesän jälkeen tuntuu siltä, että onko koskaan valmis. Ihmisenä, äitinä, lähetyssihteerinä tai ylipäätään missään, mihin on mukaan joutunut tai vapaaehtoisesti hypännyt. Tai onko varsinkaan valmis uuteen vaikka kutsun kuulenkin. Oli sitten valmis tai ei, niin mentävä on.  Ainakin on  hyväksyttävä se, että muut menevät, elämä vie. Tokihan voin jäädä paikoilleni ihmettelemään, mutta kai sitä taas yritetään. Siis leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!

Ihmisen, äidin ja lähetyssihteerin kesä oli täynnä. Kummintytön valmistujaisista Haminan lähetysjuhlien kautta kesän ensimmäisten rippilasten leiriemoksi. Sieltä juhannusta viettämään viimeisen kerran Lentäjien juhannusjuhlille "Pohojammaalle". Muutama hauska päivä Tampereella ja Tolstoin matkassa myös Moskovaan. Toisen leirin leiriemona ja nyt odottamassa tyttären eskarin alkua ja omia syksyn töitä. Mieli yllättävän tasapainossa. Kesän lopulliseksi päätteeksi tulossa vielä Paralympiakisamatka Lontooseen.

Tämä teksti on kai jonkinlainen testi sille, että vieläkö kirjoittaminen ja oman elämän jakaminen inspiroi. Tuntuu toimivan. Aion suosia vapaata kirjoittamista ihmetellen, miksei tule valmista, milloin mistäkin asiasta. Elämää suurempaa täältä ei löydä, pienia hajatelmia ehkä. Tervetuloa ihmisen, äidin, lähetyssihteerin keskeneräiseen maailmaan!