Paluu...

...töihin, harrastuksiin, eskari/päiväkotiin, siis arkeen. Mikä ihmeen paluu arkeen?
Ei se arki ainakaan meikäläisen huushollissa mihinkään katoa, oltiin töissä tai lomalla. Pyykki, joka muuten on katoamatonta luonnonvaraa, on pestävä, lapselle saatava jonkun äidin tekemää ruokaa ja kun villakoirat alkavat näykkiä varpaita, on tartuttava imuriin. Ainoa ero lomalla tähän on se, että on pari tuntia enemmän aikaa tehdä näitä kuin normaalissa arjessa. Paitsi, että ei se meillä mene noin yksinkertaisesti tämäkään.

No, joka tapauksessa yleisen normituksen mukaan, on siis palattu arkeen. Ensimmäinen eskariviikko ja työjakso on takana. Ja peijakas, että väsyttää. Miten se voikaan vetää näin tiukille? Tai, mitä sitä nyt oikeasti pohtimaan, kun tietää syyn vallan mainiosti. Kesän vapauden jälkeen on sidottu tekemään töitä näyttöpäätteen ääressä, jolloin leikattu selkä huutaa tuskaansa, jäykistynyt niska yhtyy kuoroon ja liikkumattomat polvet säestävät taustalla. Budjetin, lehtijutun ja syyskauden esitteen teon takarajat ovat jo aivan liian lähellä ja ensimmäiset isommat työtehtävät oikeiden ihmisten parissa aiheuttavat tuttua jännitystä. Joten viralliset hullunpaperit saanut lihasreumaatikko ei nuku, vaan kipuilee, kääntyilee ja laulaa hiljaa itsekseen kuinka on "sellainen yöihminen, joka valvoo, kun te muut nukutte." Ja kun vielä kaiken lisäksi sattuu kuulumaan siihen ihmeelliseen ihmisryhmään, joka on ehdottoman vakuuttunut siitä, että maailma lopettaa pyörimisen siihen paikkaan, jos ja kun sulkee silmänsä. Pallon pyörintää on varmuuden vuoksi valvottava. Niinpä parin hassun nukutun tunnin jälkeen pandakarhua sekä ulkonäöltään että murinaltaan muistuttava otus kömpii uutta päivää kohti. Ainoa ero loma-aikana tässä on se, että joskus voi lisätä päivän ohjelmaan päiväunet, joilla hiukan korvaa pahinta univajetta. Miksiköhän maailma ei muuten koskaan lakkaa pyörimästä päiväunien aikana?

Olen sitten lomalla tai arjessa, niin vähäinen uni ja lähes jatkuva kipu pitävät huolen myös siitä, että muisti on hyvä, vain onnettoman lyhyt. Vaikka pyytäisin miestäni kirjoittamaan muistettavan asian otsaani niin, että saisin sen peilistä luettua, niin joko unohdan, missä on peili tai unohdan sen viestin. Aikoinaan MUDE:n (mutsidementian) ollessa lapsen vauva-aikana pahimmillaan unohdin säännöllisesti ruuat kaupan kassalle, nyt mä unohdan paitsi ruuan niin lapsenkin sinne kauppaan. Onneksi neiti osaa jo huutaa perään. Ja jokseenkin kaikki, mitä sopii töissä tapahtuvaksi on kirjoitettava muistiin. IT-keskuksen taannoinen siirto aiheutti töissä todella ison ongelman; osa tapaamisaikatauluista kun oli vaan sähköpostissa ja sinne katosivat, bittitaivaaseen. Olihan se lievästi sanottuna noloa koittaa muistella ja sopia jo kertaalleen sovittuja juttuja uudelleen. Eikä se tietenkään mennyt niin kuin siellä yhdessä ruotsinkielisessä paikassa, jossa kaikki menee kerralla putkeen.

Kaikesta on kuitenkin selvitty, rimaa hipoen, mahalaskuja tehden ja silkalla pohojalaasella sisulla eteenpäin räpistellen. Ja ehkä meillä Luojan maanantaikappaleillakin on oma tehtävämme; muistuttaa siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.