Täielämää

Muutama viikko sitten näkyviin ilmestyi pieniä lemmikkieläimiä, joita sivistyneissä piireissä myös päätäiksi kutsutaan. Olenhan minäkin kaikenlaista kokenut, mutta tämä oli ihan uusi tuttavuus. Kotona olemme jotenkin tämän täi-riesan onnistuneet välttämään, vaikka päiväkodista tulikin pitkin talvea ilmoituksia niiden havainnoista. Meillä on tyydytty syöttämään vain lehtokotiloita basilikan lehdillä. Siis jotain ihan "tavallista", ainakin siitä metelistä päätellen, minkä täi-invaasio leiriolosuhteissa sai aikaan. Mutta, jos multa kysytään, niin mielummin muutama täipää kuin 26 oksentelevaa, ripuloivaa ja muuten vaan pahoinvoivaa teini-ikäistä.

Ok, en mä nyt niin kovasti nauttinut siitä, kun omin perhoskuvioiduin kynsin tein jakauksia melkein 40 päähän ja etsin liikkuvaa maalia. Meillä ei ollut siinä vaiheessa täikampaa, jolla olisi saanut saivareet putoamaan todisteeksi laajemmasta hyökkäyksestä. Ja ymmärrän kyllä sen tyttöjen ja äitien huolen ja kiukun täikasvustosta pitkissä hiuksissa juuri ennen suurta juhlaa. Mutta miten keskeneräinen on se aikuinen, joka siinä vaiheessa hyökkää taustoista tietämättä sen reppanan kimppuun, jolta ensimmäinen täi löydettiin? Minä niin mieleni siitä pahoitin.

Mutta ongelmasta selvittiin ja suuren Operaatio -Saunota leirikeskus- jälkeen hengestään pääsivät vain täit. Mutta niihinkin taitaa päteä se vanha viisaus; mikä ei tapa, se vahvistaa.