Joskus kauan sitten, kun ihmettelin, miksi meillä on monta pientä puhtaan pyykin kasaa, sain siitä tietenkin vain hermohepulin, mutta asia sinällään ei muuttunut miksikään. Kasoja vain aika ajoin syntyi. Kunnes tuli oivallus. Lapsoseni oli tuolloin taapero, joka ehti aina ja kaikkialle niin ryömien kuin konttienkin. Joten jos mulla oli pyykin viikkaus kesken, niin kuullessani jotain hälyttävää tai tajutessani täydellisen hiljaisuuden, laskin puhtaat pyykit siihen, missä tilaa silloin oli ja menin katsomaan, mitä taapero puuhasi. Yhden kuivaustelineellisen aikana tämä saattoi tapahtua 5-6 kertaa, joten kasoja löytyi usein vastaava määrä. Ja aina projekti alkoi alusta, enkä muistanut, mihin olin sen edellisen kasan laskenut. Kunnes päästiin siihen hetkeen, että meni hermo, kun missään ei tuntunut olevan tilaa millekään muulle kuin puhtaalle pyykille.
Ei, kysymys ei todellakaan ole vain siitä, että mitä mä muistan tehneeni ja mitä jaksan tehdä. Se on myös luonnekysymys. Olen vahvasti sitä mieltä, että siisti koti kertoo elämättömästä elämästä. Joten siivous on aina meillä vähän vaiheessa. Nytkin meillä on kyllä ihanat ja raikkaat, puhtaat matot...keinutuolissa. Odottamassa, että jollakin on aikaa tai voimavaroja imuroida ja pestä lattiat kunnolla, jotta ne puhtaat matot voi sitten levittää puhtaille lattioille.
Älköönkä kukaan erehtykö kuvittelemaan, että töissä tämä sujuisi yhtään paremmin. Työprojekteissa kun on vielä enemmän niitä juttuja, jotka ovat koko ajan jossain vaiheessa, koska niin paljon riippuu myös jonkun muun vaiheesta, että saadaan joku homma taas seuraavaan vaiheeseen. Niinpä paperia kertyy kasoiksi eri puolille pöydän pintaa. Joskin useimmiten tiedän vallan mainiosti, missä pinossa ja millä kohtaa pinoa jonkun tietyn jutun paperit ovat. Mutta jos joku siisteysintoinen menee ja pinoaa kaikki samaan paikkaan, niin sitten on siivottava. Sitäpaitsi se siivous on turhaa; jonkun lain mukaan, tyhjä pinta pyrkii täyttymään vakionopeudella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti