"Ken vaivojansa valittaa...

...se vaivojen on vanki."

Vanha sanonta pitää varmaan jossain määrin paikkaansakin. Joskin kyllä usein mietin, että miksi sitä pitää pitää yllä jatkuvaa positiivisuus-nami-nami-harhaa, jos niin ei kerran ole. Ja kaikki hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka kertovat, että kärsimys jalostaa tai kivulla on varmasti joku tarkoitus, saavat ystävällisesti painua jorpakkoon. Kärsimys ja kipu eivät jalosta, eivätkä tee ihmisestä parempaa, kärsivällisempää eikä herttaisempaa. Kipu syö, nyrhii kaiken aikaa jostain kohdasta, jos ei kropasta, niin sitten mielestä, etenkin kun tietää, että jo tunnin kuluttua saattaa olla siinä pisteessä, että huutaa tuskasta, jos joku hipaiseekin.

Kipu estää tekemästä ja toimimasta, kipu estää selkeän ja rationaalisen ajattelun, vaikeuttaa muistamista ja uuden oppimista, aiheuttaa masennusta, joka puolestaan palauttaa homman taas alkuun ja omalle kiertoradalleen. Kipu saa vihaiseksi ja turhautuneeksi sekä järkyttävän kärsimättömäksi. Kroonisessa kivussa, kuten fibromyalgiassa ei ole mitään hyvää. Ei itselle eikä varsinkaan ympäristölle. Ja koskaan siihen ei kokonaan totu.

Terapeuttini yrittää saada minut ystävystymän kipuni kanssa. Tavallaan ymmärrän idean. Kipu minussa ei koskaan lakkaa kokonaan, joten on parempi tehdä siitä kamu, kuin yrittää taistella vastaan. Mutta nyt kun pahempaa kipujaksoa on kohta riittänyt toista viikkoa, alkaa ystävyys olla tosi koetuksella. Pohkeita särkee, polvia särkee, luntioomihin ( lonkkiiin) ottaa kipiää, selkää juilii, sormista menee tunto ja otteet pettävät, jalkoihinsa ei voi luottaa ja koordinaatio sekä motoriikka on huonoa, jolloin törmäilen seiniin ja pöytien kulmiin ja potkin varpaat rikki milloin nurkkiin, milloin tuolinjalkoihin. Ei mua kukaan pahoinpitele, vaikka kipujaksojen jälkeen olenkin aina mustelmilla. Ulkona olisi tietysti tilaa olla törmäilemättä, mutta tänään ne kolme porrasta ulko-ovelle ovat liikaa. Tosin tänään on vielä hyvä päivä; mä olen päässyt kolhuista  huolimatta kävelemään esim. vessaan. Aina sekään ei onnistu. Ja se se vasta jalostaakin ihmistä, kun saa konttia kylppäriin lattiakaivon päälle. Uskokaa vaan, siitä se riemu aina repee. Ja kädet toimivat tämän verran, että saa kirjoitettua, mutta kirjoitusvihreitä tulee tänään enemmän.

Kumpi muuten mahtaa olla pienempi paha; kipu ja sen aiheuttama "sekavuus" vai hoito (vahvat kipulääkkeet) ja sen aiheuttana "sekavuus"? Pään toiminnan kannalta on ihan se ja sama, onko hulluna huumeissa vai kivusta. Ajatus ei kulje kuin korkeintaan viiden kilon klönteissä ja niissäkin hyvin hiiiiiii taassssss tiiiiiiii. Ja kipua pakenee mieluiten nukkumaan; eipä tuu tehtyä syntiä ja nukkuessa kipu ei tunnu. Sitäpaitsi sen B-kirjaimella alkavan ja tavallisella P:llä alkavan lääkkeen yhdistelmä vie tajun joka tapauksessa ja sekoittaa pään. Siis kipuhan ei lopu, aivot vaan sammuu.

No, terapeuttini on saanut minut sen verran hyväksymään tätä, että suostun samaan, mihin Pikku Myy kerran erään asian suhteen suostui, kun pyydettiin huutamaan että hip, hip, hurraa. Pikku Myyn sanoin: "Minä hip hippaan mutta en hurraa."

Syysväriläiskiä

Anteeksi, että tekstiä tulee vasta tänään. Syyslomalta paluu vaati tänään vielä lomaltapaluulomaa, oli sen verran rankka loma.

Lauantaina muistelin taas erästä runonpätkää, jonka tekijästä ei ole mitään muistikuvaa. Olen sitä opetellut joskus kauan sitten Pohojammaalla näytelmäkerhon johonkin esitykseen. Joskaan en sitä itse esittänyt, mutta varmuuden vuoksi ne piti kaikkien opetella kaikki, jos pitäisi paikata. Sitäpaitsi kyllin monta harjoitus- ja esityskertaa, niin ne oppi väkisinkin. Nyt en kyllä enää muista kuin pätkiä sieltä täältä.

"Muistatko, kun olimme niin pieniä, että istuimme maton reunalla ja heiluttelimme jalkojamme?" Pätkä on jäänyt mieleen varmaan siitä syntyvän mielikuvan takia. Tyttö ja poika todellakin istuvat sellaisen vanhanajan räsymaton reunalla ja heiluttelevat jalkojaan. Ja kertovat toisilleen TÄRKEITÄ asioita. Tuo mielikuvani nousi vahvana mieleen lauantaina Linnanmäen Valokarnevaaleilla, kun painelin Auroran ja Mirvan sekä serkkujeni kanssa isohupi-ranneke ranteessani laitteesta toiseen. Kuin silloin joskus lapsena. "Muistaako kukaan, mikä laite tässä oli ennen? Ja koskas se oli, kun..."-muistelut kuuluivat asiaan. Ja nyt sain viedä tyttäreni ensimmäisen kerran Vuoristorataan ja muistin oman ensimmäisen kertani siinä isäni kanssa. Ja tietysti se, että pääsin siihen vain isän kanssa ilman pikkusiskoa, nosti sen arvoa, vaikka pelotti vietävästi.

Mirvan Lintsi-Ruslan

Karusellin taikaa

Ukko, jonka kyydin jätin väliin

Loistava Rekkarallin kuski, siis se pienempi

Valokarnevaalin maisemia Rinkelistä

Vuoristorata valaistuna

No, en enää pelkää vuoristorataa, mutta ei mua ihan kaikkiin laitteisiin, missä keikutaan nurinpäin joka suuntaan, enää missään tapauksessa saa. 3D-lasien kanssa läpikäyty Kammokuja kirvoitti myös ihan tarpeeksi kauhunkiljaisuja. Serkkupoika, joka meni edeltä sanoikin, että hyvin kuului, missä olin tulossa. Ääni kertoi, kuulemma. Ja kun omaa äidinpuoleisen suvun ääniasteikon, niin se tulee sitten kovaa ja korkealta.


Syysloman alkupuoli olikin sitten rauhallista ja hiljaista mökkielämää. Niin hiljaista, että mökin lemmikkihiiri uskaltautui näkösälle. Sen vakituinen koti oli kai tiskikoneen alla ja kun se käynnistettiin, niin piti senkin lähteä "mökille" lomalle. "Mökki" löytyi siivousväline- ja kuivauskaapin välistä. Eipä tuosta ollut kuin yhtenä yönä vähän meluhaittaa, hajuhaitoista ei sitten puhutakaan.

Söpö pieni hiiri

Naamiohuveja...ko?

Jokaisessa meissä on vähintään kaksi puolta. Useimmista löytyy enemmänkin, riippuen siitä, missä ja kenen kanssa olemme tekemissä. Mutta siis vähintään se kaksi puolta; se, mikä on julkista ja se, mikä on yksityistä. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi ovat suhteellisen lähellä toisiaan, muodostaen ehjän itsen. Minut, sinut, hänet.

Vaikka nämä eri puolet olisivatkin suhteellisen hyvässä balanssissa suhteessa toisiinsa, emme kuitenkaan halua paljastaa toisille kaikkea siitä yksityisestä puolestamme. Monessa kohdassa ihan järkevää. Mutta jos et koskaan paljasta yksityisestä puolestasi mitään, ympäristö hyvin helposti alkaa kysellä, oletko lintu vai kala. Rippunen yksityistä puolta julkisuudessa tekee meistä inhimillisempiä ja helpommin lähestyttävämpiä.

Markkina-ammattilaisten puheissa tulee jatkuvasti esiin se totuus, (?) että hyvän ensivaikutelman antamiseen pitää satsata, koska se yleensä myös jää vaikuttamaan pitkäksi aikaa. Jos selvästi annat vaikutelman linnusta, se ajatus pysyy, vaikka pikkuhiljaa alkaisi ilmetä piirteitä kalasta. Tosin se, joka sinut linnuksi ensin havaitsi, ei tietystikään halua myöntää edes itselleen ottaneensa kalan lintuna ja näinkin illuusio linnusta säilyy.

Mutta mitä tehdä siinä tilanteessa, kun luulet tavanneesi linnun, mutta totuus taitaa sittenkin olla jotain ihan muuta? Olet uskonut ja luottanut ja sitten jotain menee vikaan. Alat kuulla "asioita" vähän sieltä ja täältä ja kuva, joka niistä muodostuu ei vastaa sitä lintua, jonka tapasit. Tai siis luulit tavanneesi. Olet hämmentynyt, menikö oma arviosi todella niin pieleen? Vai oletko vain jotenkin vihainen, ehkä katkera ja haluat uskoa, että lintu onkin kala, koska asiat ovat niin kuin ovat? Vai onko oma kuvasi linnusta sittenkin se oikea ja muut kala-uskomuksineen hukassa? Ja jos muut ovatkin kalan kanssa oikeassa ja sinä linnun suhteen väärässä, niin onko sillä merkitystä, jos koet saaneesi paljon linnulta? Tai jos olet totaalisesti väärässä, niin pitääkö tehdä jotain, jos näät, että joku muukin luulee kalaa linnuksi? Täytyykö lintu osoittaa kalaksi vai antaa seuraavan tehdä sama "virhe"?

Ja näin me pyörittämme itse kukin jatkuvaa naamioleikkiä, jossa jokainen yksi toisensa jälkeen jotenkin haavoittuu. Toiset toipuvat siitä nopeammin jatkamaan seuraavaa kierrosta. Toiset eivät ehkä toivu kunnolla koskaan. Onneksi on myös niitä joitakin yksilöitä, jotka ovat aidosti sitä, mitä ovat. En voi kehua kuuluvani heihin.

Harmaan sävyjä

Ajoittain, joko siksi, että viralliset hullunpaperit omaavana vain hukkaan maailman, tai muusta syystä, on äärimmäisen vaikeaa erottaa harmaan sävyjä. Musta on musta, valkoinen on valkoista ja värit värejä. Niiden kohdalla homma menee suht yksinkertaisesti. Erotan sinisen sävyjäkin useampia, mm. laivastonsinisen, sähkönsinisen, indigonsinisen, vaalean sinisen jne. vaikka mieheni mielestä, käsittääkseni, on olemassa vain sinistä. Mutta harmaan sävyissä ei toimi, on vain harmaata.

Harmaata kun arjesta löytyy niin moneen lähtöön. Itse arki on harmaata, pääsääntöisesti. Joka koittaa muuta väittää, niin valehtelee tai sillä on vielä parempi lääkitys kuin mulla. Se on sitä, kun päivät toistuvat suunnilleen samanlaisina ja aamulla jo herätessäsi tiedät, miten päivä menee. Eikä ole myöskään epäselvyyttä siitä, mistä illan kinat lasten kanssa käydään. Eikä siinä mitään, arki saa mennä näin, pääsääntöisesti. Kunhan se säännöllisen epäsäännöllisesti saa jonkun väriläiskän.

Muistan yhden juhannuksen jälkeisen viikon mökillä, kun todellisuus meni kuten vanhassa vitsissä. " Täällä on satanut vain kaksi kertaa. Ensin satoi kolme päivää ja sitten neljä päivää." Tytär oli hiljan oppinut puhumaan kunnolla ja herättyään vaati mua avamaan sälekaihtimet. Tyttö katseli hetken ulos ja totesi "harmaata". Sitä samaa on tuntunut olevan myös tämä kesä. Ja nyt eletään vuodenaikaa, joka on mielestäni ollut enimmäkseen harmaa. Harmaat pilvet, harmaa sade, harmaat päivät. Vaahteranlehtien keltaista ja punaista vastaan harmaa on todella harmaata.

Monesti sanotaan, että maailma ei ole musta-valkoinen, vaan nimenomaan täynnä harmaan sävyjä. Itse en kykene löytämään harmaasta juuri mitään hyvää. Paitsi sen, että kyllin paksuun harmaaseen usvaan pääse piiloon. Hyvään piiloon, jossa saa olla rauhassa kaikelta ja kaikilta.

Toisaalta mietin, että olenko sittenkään kyvytön erottamaan harmaan sävyjä? Vai onko vika sittenkin korvien välissä, en kykene erottamaan ulkoista harmaata sisäisestä harmaasta. Enkä taida aina edes haluta tehdä eroa näiden välillä. Sisällä oleva harmaa kun vaatii yleensä itsensä tutkimista ja usein -ei niin kauniiden- puolien löytämistä itsestään.

Löysin joskus kauan sitten erään runon, joka kuvaa hyvin niin sisäistä kuin ulkoistakin harmaata. Kirjoitin sen äkkiä ylös paperilapulle ja pistin talteen kirjan väliin. Valitettavasti se osa, jossa on ruonoilijan nimi, on kadonnut. Saa kertoa, kenen tekstiä tämä on.

"Marraskuun sumua päässäni, sielussani.
Marraskuun sumua, läpitunkematonta, aavemaista.
Ajatukset lepäävät, oikenevat. Käsitteet vielä läpinäkymättömiä,
aikeet epäselviä.
Aistit antautuvat virkistävään uneen odottamaan näköpiirin aukenemista
kun sumun on aika väistyä.
Marraskuun sumua päässäni, sielussani."