Vanha sanonta pitää varmaan jossain määrin paikkaansakin. Joskin kyllä usein mietin, että miksi sitä pitää pitää yllä jatkuvaa positiivisuus-nami-nami-harhaa, jos niin ei kerran ole. Ja kaikki hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka kertovat, että kärsimys jalostaa tai kivulla on varmasti joku tarkoitus, saavat ystävällisesti painua jorpakkoon. Kärsimys ja kipu eivät jalosta, eivätkä tee ihmisestä parempaa, kärsivällisempää eikä herttaisempaa. Kipu syö, nyrhii kaiken aikaa jostain kohdasta, jos ei kropasta, niin sitten mielestä, etenkin kun tietää, että jo tunnin kuluttua saattaa olla siinä pisteessä, että huutaa tuskasta, jos joku hipaiseekin.
Kipu estää tekemästä ja toimimasta, kipu estää selkeän ja rationaalisen ajattelun, vaikeuttaa muistamista ja uuden oppimista, aiheuttaa masennusta, joka puolestaan palauttaa homman taas alkuun ja omalle kiertoradalleen. Kipu saa vihaiseksi ja turhautuneeksi sekä järkyttävän kärsimättömäksi. Kroonisessa kivussa, kuten fibromyalgiassa ei ole mitään hyvää. Ei itselle eikä varsinkaan ympäristölle. Ja koskaan siihen ei kokonaan totu.
Terapeuttini yrittää saada minut ystävystymän kipuni kanssa. Tavallaan ymmärrän idean. Kipu minussa ei koskaan lakkaa kokonaan, joten on parempi tehdä siitä kamu, kuin yrittää taistella vastaan. Mutta nyt kun pahempaa kipujaksoa on kohta riittänyt toista viikkoa, alkaa ystävyys olla tosi koetuksella. Pohkeita särkee, polvia särkee, luntioomihin ( lonkkiiin) ottaa kipiää, selkää juilii, sormista menee tunto ja otteet pettävät, jalkoihinsa ei voi luottaa ja koordinaatio sekä motoriikka on huonoa, jolloin törmäilen seiniin ja pöytien kulmiin ja potkin varpaat rikki milloin nurkkiin, milloin tuolinjalkoihin. Ei mua kukaan pahoinpitele, vaikka kipujaksojen jälkeen olenkin aina mustelmilla. Ulkona olisi tietysti tilaa olla törmäilemättä, mutta tänään ne kolme porrasta ulko-ovelle ovat liikaa. Tosin tänään on vielä hyvä päivä; mä olen päässyt kolhuista huolimatta kävelemään esim. vessaan. Aina sekään ei onnistu. Ja se se vasta jalostaakin ihmistä, kun saa konttia kylppäriin lattiakaivon päälle. Uskokaa vaan, siitä se riemu aina repee. Ja kädet toimivat tämän verran, että saa kirjoitettua, mutta kirjoitusvihreitä tulee tänään enemmän.
Kumpi muuten mahtaa olla pienempi paha; kipu ja sen aiheuttama "sekavuus" vai hoito (vahvat kipulääkkeet) ja sen aiheuttana "sekavuus"? Pään toiminnan kannalta on ihan se ja sama, onko hulluna huumeissa vai kivusta. Ajatus ei kulje kuin korkeintaan viiden kilon klönteissä ja niissäkin hyvin hiiiiiii taassssss tiiiiiiii. Ja kipua pakenee mieluiten nukkumaan; eipä tuu tehtyä syntiä ja nukkuessa kipu ei tunnu. Sitäpaitsi sen B-kirjaimella alkavan ja tavallisella P:llä alkavan lääkkeen yhdistelmä vie tajun joka tapauksessa ja sekoittaa pään. Siis kipuhan ei lopu, aivot vaan sammuu.
No, terapeuttini on saanut minut sen verran hyväksymään tätä, että suostun samaan, mihin Pikku Myy kerran erään asian suhteen suostui, kun pyydettiin huutamaan että hip, hip, hurraa. Pikku Myyn sanoin: "Minä hip hippaan mutta en hurraa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti