Kaikkea kans ja kaikkien kans

Onpahan taas ollut viikko. Miten sitä aina jotenkin tulee sotkeutuneeksi asioihin, joille joko a) ei voi mitään tai b) toteaa hetken yritettyään, että ei edes oikeastaan kuulu mulle. No, joka tapauksessa, näissä tapauksissahan jotain jää aina kesken. Mutta sain sentään yhden maton taas valmiiksi. Ok, langanpäät on vielä päättelemättä.

Olen virkannut, leiponut, kuunnellut, kinannut, kirjoittanut, suunnitellut, ollut esillä Myllyssä, sotkeentunut puoluepolitiikkaan ja monta muuta asiaa lisäksi. Siivous on kesken, kirjoittaminen on kesken, virkkaaminen on kesken, suunnittelut ovat tauolla, riitakin oli pakkko jättää kesken, kun ei ollut aikaa kinata asiaa loppuun asti. Käykö kenellekään muulle niin, että ei ehdi edes riidellä loppuun asti, kun on jo siirryttävä seuraavaan aiheeseen tai vaiheeseen?

Ai niin, mä unohdin. Eiväthän fiksut ja filmaattiset ihmiset kenenkään kanssa riitele. He vain vaihtavat mielipiteitä. Joskin poliisien viikonloppukeikkojen määrästä kohtalainen osa taitaa olla tämän sivistyneen mielipiteenvaihdon aiheuttamaa. Jaa, mutta tämä kuului siihen b-osastoon, eli että ei nyt varsinaisesti kuulu mulle. Ellei nyt ovikello soi ja joku huuda samalla rappukäytävässä apua. Ovelle menin sitten kyllä toisessa kädessä marmorikaulin ja toisessa hätänumerolla ladattu känny. Ja niin paljon ärsytti, että en oikein tiedä, kumpaa olisin käyttänyt, jos olisi ollut pakko jompaa kumpaa käyttää. Mutta mielipiteen vaihto joko päättyi siihen tai siirtyi johonkin muualle, missä se ei enää mun elämää häirinnyt. Tosin vähän jäi kyllä mietityttämään, että kumman osapuolen mielipide mahtoi voittaa.

Onhan kaikille selvää, että sirkus nimeltään kunnallisvaalit ovat tulossa. Ja se, jos mikä kuuluu mun kuvioissani a-kohtaan, eli asioihin, joille ei voi  mitään. Kun ei voi ottaa sitäkään asennetta, että ei kuuluu mulle, kun kuluu ja näkyy, ihan varmasti. Kohta ilmaisjakeluposti ei muuta sisälläkään kuin toinen toistaan parempien ehdokkaiden vielä parempia ideoita siitä, kuinka kunnan asioita hoidetaan. Ja kun koitan tuolla sateessa päästä eteenpäin niin onhan niin monta hihasta nykijää, että täytyy tehdä todella tarkka navigointi, että pääsee livahtamaan verkosta läpi. Ja joskus jotakuta onnistaa, enkä pääse väistämään. Sitten tungetaan toiseen taskuun karkkia ja toiseen taskuun vaaliteemoja. No, on niistä se ilo, että moni jakaa myös ilmapalloja ja ne ovat ihan kivoja, ne ilmapallot. Ainakin tyttären mielestä, jolle ne yleensä annan. Onneksi tätä sirkusta ei tarvitse kovin moneen kertaan vuodessa sietää, ja väliin osuu vuosia, jolloin sirkus on jossain muualla. Mutta ei voi mitään, se tulee aina uudelleen. Ja lupausten toteuttaminen jää yleensä kesken.

Ehkä näiden kahden asian yksi yhteinen piirre on se, että molemmissa tapauksissa on joskus luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Ja lopputulos on jotain muuta. Minäkö elämän edessä kyynikko, en kai.

tätä jatkunut on jo kauan
enkä jaksais enää tapella
mut mä luulen ettei kumpikaan
enää muista miten lopettaa
joo mä myönnän etten aina oo
ollut täysin reilu sua kohtaan
mutta koittanut olen antaa
sulle saumaa ja hengitystilaa

ei sun tarvii muuttaa itseäsi
mutten jaksais olla enää sun lapsenvahtis
mä en pysty siihen

yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

minä uskon et se mitä pyydän
ei oo liikaa sulta vaadittu
sä voit poistaa paljon turhaa
jos sä viitsit ees vähän vaivautuu

ei sun tarviis ihmeitä suorittaa
minne oon voinut sen ihmisen kadottaa
jonka joskus tunsin

yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

samaa pirun ympyrää 24/7
johan tässä lähtee järki
sukellus kurimukseen jonka nieluun hukkuu
vaikka myrskyn riskit tiedettiinkin
mun täytyy olla masokisti mielipuoli
kun oon vapaaehtoisesti tässä
jakomielitautinen rakkaudentunnustus
ja kymmenen kirosanaa

yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Irina: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa

Luulemisen arvauksesta.

Mitä voi ihmisparka tehdä silloin, kun suksien ollessa pahasti ristissä, toinen ei halua kuulla, eikä yrittää ymmärtää? Onko silloin vain luovutettava ja annettava olla? Luotettava siihen, että ehkä jonakin päivänä ymmärryksen lamppu syttyy? Montakoko kertaa on yritettävä ymmärtää ja selittää? Tai montako kertaa pitää jaksaa toisen selitysyrityksiä, jos itsestä tuntuu, että selitys on ihan hakoteillä? Huonointa hommassa on varmasti se, että kun selvittely ei tapahdu kasvokkain, niin mukaan mahtuu tupla- tai jopa triplamäärä väärinkäsityksiä, vivahteiden ohimenemisiä ja tarkentavien kysymysten tekemisen mahdottomuutta. Miksi ihmisten välinen viestintä on niin hankalaa? Miksi toiset asiat ovat niin paljon helpompia sanoa kuin toiset?
Ja miksi niin nopeasti väärinymmärryksistä kasvaa Mount Everestin korkuinen vuori, jonka lopulta vain harvat meistä kykenevät ylittämään, vaikka tahtoa olisi.


Jumala loi meille kaksi korvaa, mutta vain yhden suun. Siis kaksi yksikköä vastaanottamiseen ja yhden tulostukseen. Miten ihmeessä suu ehtii vähintäänkin nelinkertaiseen tulostusnopeuteen verrattuna vastaanottoyksiköiden vastaanottotehoon? Sattuiko Jumalalle pieni suunnitteluvihre? Pahoin kyllä pelkään, että ihmisille on sattunut pieni lipsahdus tulkinnassa. Ymmärsimme jotenkin pieleen systeemin kokonaisuuden. Eipä kyllä ollut ihmisten ensimmäinen moka, eikä taatusti viimeinenkään. 

Onneksi tästä voi taas vain viisastua. Lupaan siis omalta kohdaltani hiljentää tahtia ja pysähtyä kuuntelemaan enemmän, mitä sanotaan. Toisaalta lupaan myös selkeyttää omaa viestintääni, niin että mainoslauseen teeman mukaan; "olennainen välittyy". Tuloksista en kyllä uskalla ainakaan heti mennä takuuseen.

Terveiset Lontoosta (osa 2)

Tällaisen ensimmäisen syysmyrskyn puhaltaessa ja veden sataessa vaakasuoraan, on mukavaa palata Lontoon lämpöön. Sillä tokihan reissuun muutakin mahtui kuin parakisoja.

Koska olin saanut kiitettävästi aurinkoa nahkaani, niin pari päivää oli parempi viettää jossain muualla kuin avoimen taivaan alla. Lapselle oli luvattu käynti Euroopan suurimmassa lelutavaratalossa Hamleyssilla. Itse kun en sille päivälle halunnut myöskään ottaa yhtään turhaa askelta enempää kuin oli ihan pakko, niin ehdotin Hop on-Hop off-kiertoajelubussin kyytiin hyppäämistä. Sen yksi pysäkki oli nimittäin ihan lähellä hotellia ja yksi pysäkki sopivasti leluliikkeen kohdalla. Samalla näkisimme muutenkin Lontoon nähtävyydet yhdellä iskulla. Ja Hop off, kun tulisi vastaan jotain sellaista, mitä olisi tarpeen tutkia lähemmin. Ilmeisesti mies ja tyttökin olivat saaneet edellisinä päivinä "raitista " ilmaa tarpeeksi. Joten menoksi sitten vaan.

Ja olihan tuo lelukauppa maineensa veroinen. Kyllä siellä äitikin viihtyi, ei siinä mitään. Neidistä ja isästä puhumattakaan. Barbi-, nukke- ja muut vastaavat "tyttö"osastot neiti kiersi kaukaa, mutta nyt meillä asustaa käsinukkehylje nimeltään Hamley ja pieni leikkiakvaario, jossa on neljä kalaa ja ilmapumppu hurisee ja niitä pitää ruokkia. Huoh! Ja tietysti kisaputiikista jäi jo aikaisemmin mukaan sekä Mandewille että se toinen kisamaskotti. Mukana Suomeen seurasivat myös nalle, Elisabeth, joka asuu käsilaukussa sekä yksi vihreä liskon näköinen pehmo.

Tapaaminen

Hääpari ja hovineidot

Auroran näkemys kiertajelun mielenkiintoisesta kohteesta

Auroran Big Ben

Viimeisenä kokonaisena lomapäivänä oli tarkoitus vähän shoppailla ja käydä luonnontieteen museossa. Mä kyllä arvasin kuinka käy, jos aloitetaan museosta; ei äidille punaisia korkokenkiä. Mutta mut äänestettiin nurin. Museokaupasta löytyi sitten vaikka mitä muuta mielenkiintoista; ruusukvartiset ketjut kaulaan ja ranteeseen. Sekä tytön kaverille tuliaisiksi mm. hämähäkin muotoinen piparkakkumuotti ja Auroralle itselleen delfiinin malliset ja tietysti pehmodino. Joten kaikkineen neidin pehmoeläinkasa kasvoi kuudella. Miten tyttö taas teki sen?

Sisäänkäynti maailmaan 

Pieni luonnontieteilijä

"Miten toi on tuonne joutunut? "

T-Rex

Jaksettiin me tän jälkeen vielä sentään käydä siellä aikuisten suurimmassa ja mahtavimmassa kaupassa, joka Lontoosta löytyy. Nyt mä olen sitten löytänyt paikan, jossa taitaa olla aina joulu; Harrodsin jouluosaston. En kylläkään osannut syyskuun ekalla viikolla ajatella niin pitkälle, että olisin sieltä joulukoristeet hankkinut. Ja siellä kaupassa mun ostosbudjetti ei todellakaan riitä punaisten korkokenkien hankintaan. Tästä muotiluomuksesta puhumattakaan.

Pääsin mä sitten vähän viimeisen päivän aamuna Oxford Streetille, mutta eihän siitä juosten oikein mihinkään shoppailufiilikseen pääse. Taitaa olla niin, että ostoksille Lontooseen lähdetäänkin sitten ihan eri seurassa. Vapaaehtoisia mukaanlähtijöitä? Omalla kustannuksella tosin.

Terveisiä Lontoosta! (osa 1)

BA:n siiven alla Viron saaret

Aamut ovat hirveitä, ovat ne sitten mihin aikaan päivästä hyvänsä. Ja kun lento Lontooseen lähti 7.40 ja kentän systeemeihin pitää nykyään varata ihan järjettömästi aikaa, niin sunnuntai alkoi siinä viiden aikaan. Ja mähän tunnetusti olen siihen aikaan todella parhaimmillani. Mutta oli tytön ilmekin mainio, kun käänsimme hänelle aikavyöhykkeitä ja hänelle selvisi, että osa aamua täytyy elää uudestaan. Lontoossahan olimme siis sikäläistä aikaa hiukan 9 jälkeen. Kun viimein saimme hotellihuoneen siinä puoli kahden aikaan, niin ensimmäinen homma oli päiväunet. Päiväunien jälkeen lähdimme Hyde Parkkiin treffeille. Olimme sopineet tapaavamme uimarin perhettä Prinsessa Dianan muistoaltaalla. Siitähän tuli sitten se kaikkein hauskin paikka, kun helteisessä puistossa lapset ikään, kokoon, sukupuoleen, väriin ja uskonto kuntaan katsomatta kahlasivat ja kirmailivat pitkin ympyrän muotoista allasta.

Princess Diana`s memorial fountain

Maanantai ja ensimmäinen kisapäivä eivät juuri edellistä päivää myöhemmin alkaneet. Hiukan puoli kahdeksan jälkeen olimme jo matkalla metroasemalle; kuten kaikki muutkin. Oli tietysti normaali aamuruuhka + iso joukko aamun kisoihin menijöitä. Cityn virkamiesten poistuttua alkoi löytyä jo tilaa hengittää. Stratfordin asemalla vastassa oli lukuisten vapaaehtoisten kirjo, jonka ohjaamalta väylältä ei päässyt eksymään. Mietin kyllä, että kuinkahan ponnekkaasti ne, jotka jostain syystä EIVÄT olleet matkalla Olympiapuistoon, joutuivat selittämään olevansa matkalla muualle.

Yksi Olympiapuiston sisäänkäynneistä

Itse puisto oli aivan valtavan kokoinen. Luojan kiitos, alueesta jaettiin karttoja jo lentoasemalla, joten sen mukaan osasimme  valita oikean portin. Väärästä portista sisääntulo olisi tiennyt n. 6 km:n ylimääräistä kävelyä. Joten sattuneesta syystä emme myöskään kiertäneet koko kisapuiston aluetta, etenkään kun kisapäivinä oli todella helteiset oltavat. Kuinka monta jalkapallokenttää koko kisapuiston alueelle mahtuisi ja muuta mukavaa tietoa voi jokainen googlettaa ihan mielenkiintonsa mukaan. Kyllä ne jossain sellaisetkin tiedot ovat.

Mutta muuta tietoa Paralympiakisoista; ensimmäiset kisat vammaisille järjestettiin 1948 ja mukana oli 16 entistä sotilasta, joille oli kehitetty uusia versioita vanhoista lajeista. Pooloa pelattiin pyörätuoleilla, kuten myös koripalloa. Vuonna -52 Mandeville Stoken kisoista tuli kansainväliset, kun mukaan tuli joukkue Hollannista ja viimein vuonna 1988 Paralympiakisat tulivat samaan yhteyteen Olympiakisojen kanssa. Eilen päättyneet kisat olivat suurimmat aikoihin; mukana oli 4200 urheilijaa, 165 maasta kilpailemassa 20 eri lajissa. Ja ennakkotietojen mukaan kisat olivat kaikkien aikojen parhaat, niin vapaaehtoisten kuin katsojien sekä ennen kaikkea urheilijoiden mielestä. Briteille ja lontoolaisille nämä eivät todellakaan olleet mitkään ekstra tai lisäkisat varsinaisten kisojen jälkeen, vaan oikeat kisat. Kaikki mainokset pitivät sisällään niin olympia- kuin paralympialogot, uutiset alkoivat kisatuloksilla ja vasta sitten siirryttiin "toisarvoisempiin" asioihin. Myös vapaaehtoisia oli näissä kisoissa mukana yli miljoona. Onhan Britannia yksi suurista urheilumaista myös vammaisten urheiluareenoilla, mutta se into, jolla muutkin kisaajat ja mukanaolijat otettiin vastaan, oli uskomaton.

AqvaCenter

Me seurasimme erityisesti Antin uintia ja loppukilpailupaikan saantia saman illan kisaan. No, alku näytti lupaavalta, mutta eihän se sitten ihan niin mene kuin siellä paikassa, jossa kaikki menee hyvin. Tokihan tavoite saavutettiin ja finaalipaikka irtosi hyvällä ajalla. Valitettavasti vain vanhaan vaivaan äskettäin vaihdettua lääkitystä ei vielä ollut ehditty näin tositilanteessa kokeilla ja niinpä uimari kalastettiin altaasta ja vietiin pyörätuolilla taakse huilimaan. Loppukisaan hän sinnikkäästi tuli, mutta taas kalastus ja nyt todella pitkä toipumisaika ennen kuin kaikki oli kunnossa. Sen jälkeen kaikkien tahojen yhteinen päätös oli, että kun ei voi täysillä vetää on turha lähteä kellumaan. Seuraavaksi siis tähtäin Rioon.

Latikka A. oman eränsä kolmas ja aikavertailusta loppukilpailuun

Itselleni ehdoton huippukohta oli todellakin nähdä Antin uinti. Se tunne, kun kuulutettiin heidät esiin ja näki koko jutun. En kyennyt ottamaan ainuttakaan valokuvaa, ettei yhtään asiaa menisi ohi silmien varsinaisesta suorituksesta. Ja onneksi tajusin liian myöhään, ketä altaasta kalastettiin, kun tihrustin tulostaulua. Aivan mahtavaa oli myös saada omalle kiljunnalleen: "Antti, Antti" takana istuvien japanilaisten taustakuoro. Olimme kannustaneet heidän "tyttöään" jossain aikasemmassa erässä. Myös vieressäni istunut brittipariskunta osallistui meidän riemuumme. Vaikka heillä on muissa luokissa paljon omia uimareita, niin näkövammaisuinnissa heitä ei juurikaan ole.

Pysäyttävintä ja eniten ajattelemisen aihetta antoivat nämä uimarit. Tarvittiin kaksi avustajaa nostamaan heidät altaseen ja henkilökohtainen avustaja mahalleen hallin lattialle, että lähtö voisi onnistua. Tässä, jos missä tarvitaan sitoutumista, sitkeyttä ja sisua. En vähättele Usain Boltin tai vastaavien suorituksia, nekin vaativat paljon, mutta siltikin näen että näissä urheilijoissa on jotain paljon enemmän.

Jännittää!

Koko Suomi jännitti vielä pari viikkoa sitten sitä, miten käy Olympiakisoissa? Etenkin lempilajissa keihäänheitossa. No, tulihan meille kolme mitalia ja yksi siitä keihään viskaamisesta. Muistaakseni.

Lontoossa kisajännitys jatkuu. Menossa ovat nimittäin Paralympiakisat eli eri tavoin vammautuneiden omat olympialaiset. Ja niiden tietojen mukaan, mitä Suomen Paralympiakomitea on kertonut jo etukäteen, Lontoo ja lontoolaiset ovat sitoutuneet hoitamaan myös nämä kisat erittäin mallikkaasti. Kaikkialla on mm. tiedotettu jo vammattomien kisojen aikana, että olympia- ja paraolympiakisat.

Itse en ole juurikaan edes penkkiurheiluhullu, mutta nyt olen lähdössä jännäämään parakisoja paikan päälle. Syy on erittäin henkilökohtainen; kummipoikani on mukana kisoissa, näkövammaisuimarina. Edellisissä kisoissa Pekingissä hän oli jo mukana ns. villillä kortilla ja pärjäsikin ihan hyvin; ei nyt mitaleille saakka, mutta finaleissa eikä viimeisenä. Silloin päätin, että seuraaviin kisoihin lähden paikan päälle. Etenkin kun tästä seuraavat kisat ovatkin sitten aina Rio de Janeirossa saakka. Ja Lontoossahan nyt on mukavaa piipahtaa.

Uimari

 

Kisakynnet

Ja jännittähän matka muutenkin. Mukaan lähtee koko perhe ja tyttärelle tämä on ensimmäinen pidempi lentomatka. Onneksi tyttö on rauhallista sorttia, että enemmänkin joudun varmaan vähän tönimään alta pois, että pääsen itse kävelemään. Ja ruokapuolesta lapsen kanssa voi vaan todeta, että onneksi on sielläkin se keltaisin kaarin varustettu hampurilaismesta, josta saa kananugetteja. Kyllä niilläkin (ehkä) viikon elää.



Viikon ensimmäisen jännityshetki on jo onneksi ohi. Ensimmäisen kerran olin mukana "edustamassa" miehen kanssa. Olenhan mä nyt työni puolesta useinkin se apina, jonka kaikki tuntee ja tietää, mutta joka ei tunne ketään. Tai tavallaan tuntee, mutta koska silmien ohi menee niin mahdoton joukko ihmisiä, niin ei muista millään. Paikallislehti, jonka tekemisestä mies aina välillä rahaa tähän talouteen tuo, vietti kunnioitettavien ikävuosien ( 80-v.) juhlaa. Mutta tällä kertaa oli kyllä sellainen tilanne, että apina ei juuri tuntenut ketään, mutta eipä tunnettu apinaakaan. Varsin olivat kyllä vetreät bileet noin kasikymppiseksi.

London calling; Good Night!