Terveisiä Lontoosta! (osa 1)

BA:n siiven alla Viron saaret

Aamut ovat hirveitä, ovat ne sitten mihin aikaan päivästä hyvänsä. Ja kun lento Lontooseen lähti 7.40 ja kentän systeemeihin pitää nykyään varata ihan järjettömästi aikaa, niin sunnuntai alkoi siinä viiden aikaan. Ja mähän tunnetusti olen siihen aikaan todella parhaimmillani. Mutta oli tytön ilmekin mainio, kun käänsimme hänelle aikavyöhykkeitä ja hänelle selvisi, että osa aamua täytyy elää uudestaan. Lontoossahan olimme siis sikäläistä aikaa hiukan 9 jälkeen. Kun viimein saimme hotellihuoneen siinä puoli kahden aikaan, niin ensimmäinen homma oli päiväunet. Päiväunien jälkeen lähdimme Hyde Parkkiin treffeille. Olimme sopineet tapaavamme uimarin perhettä Prinsessa Dianan muistoaltaalla. Siitähän tuli sitten se kaikkein hauskin paikka, kun helteisessä puistossa lapset ikään, kokoon, sukupuoleen, väriin ja uskonto kuntaan katsomatta kahlasivat ja kirmailivat pitkin ympyrän muotoista allasta.

Princess Diana`s memorial fountain

Maanantai ja ensimmäinen kisapäivä eivät juuri edellistä päivää myöhemmin alkaneet. Hiukan puoli kahdeksan jälkeen olimme jo matkalla metroasemalle; kuten kaikki muutkin. Oli tietysti normaali aamuruuhka + iso joukko aamun kisoihin menijöitä. Cityn virkamiesten poistuttua alkoi löytyä jo tilaa hengittää. Stratfordin asemalla vastassa oli lukuisten vapaaehtoisten kirjo, jonka ohjaamalta väylältä ei päässyt eksymään. Mietin kyllä, että kuinkahan ponnekkaasti ne, jotka jostain syystä EIVÄT olleet matkalla Olympiapuistoon, joutuivat selittämään olevansa matkalla muualle.

Yksi Olympiapuiston sisäänkäynneistä

Itse puisto oli aivan valtavan kokoinen. Luojan kiitos, alueesta jaettiin karttoja jo lentoasemalla, joten sen mukaan osasimme  valita oikean portin. Väärästä portista sisääntulo olisi tiennyt n. 6 km:n ylimääräistä kävelyä. Joten sattuneesta syystä emme myöskään kiertäneet koko kisapuiston aluetta, etenkään kun kisapäivinä oli todella helteiset oltavat. Kuinka monta jalkapallokenttää koko kisapuiston alueelle mahtuisi ja muuta mukavaa tietoa voi jokainen googlettaa ihan mielenkiintonsa mukaan. Kyllä ne jossain sellaisetkin tiedot ovat.

Mutta muuta tietoa Paralympiakisoista; ensimmäiset kisat vammaisille järjestettiin 1948 ja mukana oli 16 entistä sotilasta, joille oli kehitetty uusia versioita vanhoista lajeista. Pooloa pelattiin pyörätuoleilla, kuten myös koripalloa. Vuonna -52 Mandeville Stoken kisoista tuli kansainväliset, kun mukaan tuli joukkue Hollannista ja viimein vuonna 1988 Paralympiakisat tulivat samaan yhteyteen Olympiakisojen kanssa. Eilen päättyneet kisat olivat suurimmat aikoihin; mukana oli 4200 urheilijaa, 165 maasta kilpailemassa 20 eri lajissa. Ja ennakkotietojen mukaan kisat olivat kaikkien aikojen parhaat, niin vapaaehtoisten kuin katsojien sekä ennen kaikkea urheilijoiden mielestä. Briteille ja lontoolaisille nämä eivät todellakaan olleet mitkään ekstra tai lisäkisat varsinaisten kisojen jälkeen, vaan oikeat kisat. Kaikki mainokset pitivät sisällään niin olympia- kuin paralympialogot, uutiset alkoivat kisatuloksilla ja vasta sitten siirryttiin "toisarvoisempiin" asioihin. Myös vapaaehtoisia oli näissä kisoissa mukana yli miljoona. Onhan Britannia yksi suurista urheilumaista myös vammaisten urheiluareenoilla, mutta se into, jolla muutkin kisaajat ja mukanaolijat otettiin vastaan, oli uskomaton.

AqvaCenter

Me seurasimme erityisesti Antin uintia ja loppukilpailupaikan saantia saman illan kisaan. No, alku näytti lupaavalta, mutta eihän se sitten ihan niin mene kuin siellä paikassa, jossa kaikki menee hyvin. Tokihan tavoite saavutettiin ja finaalipaikka irtosi hyvällä ajalla. Valitettavasti vain vanhaan vaivaan äskettäin vaihdettua lääkitystä ei vielä ollut ehditty näin tositilanteessa kokeilla ja niinpä uimari kalastettiin altaasta ja vietiin pyörätuolilla taakse huilimaan. Loppukisaan hän sinnikkäästi tuli, mutta taas kalastus ja nyt todella pitkä toipumisaika ennen kuin kaikki oli kunnossa. Sen jälkeen kaikkien tahojen yhteinen päätös oli, että kun ei voi täysillä vetää on turha lähteä kellumaan. Seuraavaksi siis tähtäin Rioon.

Latikka A. oman eränsä kolmas ja aikavertailusta loppukilpailuun

Itselleni ehdoton huippukohta oli todellakin nähdä Antin uinti. Se tunne, kun kuulutettiin heidät esiin ja näki koko jutun. En kyennyt ottamaan ainuttakaan valokuvaa, ettei yhtään asiaa menisi ohi silmien varsinaisesta suorituksesta. Ja onneksi tajusin liian myöhään, ketä altaasta kalastettiin, kun tihrustin tulostaulua. Aivan mahtavaa oli myös saada omalle kiljunnalleen: "Antti, Antti" takana istuvien japanilaisten taustakuoro. Olimme kannustaneet heidän "tyttöään" jossain aikasemmassa erässä. Myös vieressäni istunut brittipariskunta osallistui meidän riemuumme. Vaikka heillä on muissa luokissa paljon omia uimareita, niin näkövammaisuinnissa heitä ei juurikaan ole.

Pysäyttävintä ja eniten ajattelemisen aihetta antoivat nämä uimarit. Tarvittiin kaksi avustajaa nostamaan heidät altaseen ja henkilökohtainen avustaja mahalleen hallin lattialle, että lähtö voisi onnistua. Tässä, jos missä tarvitaan sitoutumista, sitkeyttä ja sisua. En vähättele Usain Boltin tai vastaavien suorituksia, nekin vaativat paljon, mutta siltikin näen että näissä urheilijoissa on jotain paljon enemmän.