Luulemisen arvauksesta.

Mitä voi ihmisparka tehdä silloin, kun suksien ollessa pahasti ristissä, toinen ei halua kuulla, eikä yrittää ymmärtää? Onko silloin vain luovutettava ja annettava olla? Luotettava siihen, että ehkä jonakin päivänä ymmärryksen lamppu syttyy? Montakoko kertaa on yritettävä ymmärtää ja selittää? Tai montako kertaa pitää jaksaa toisen selitysyrityksiä, jos itsestä tuntuu, että selitys on ihan hakoteillä? Huonointa hommassa on varmasti se, että kun selvittely ei tapahdu kasvokkain, niin mukaan mahtuu tupla- tai jopa triplamäärä väärinkäsityksiä, vivahteiden ohimenemisiä ja tarkentavien kysymysten tekemisen mahdottomuutta. Miksi ihmisten välinen viestintä on niin hankalaa? Miksi toiset asiat ovat niin paljon helpompia sanoa kuin toiset?
Ja miksi niin nopeasti väärinymmärryksistä kasvaa Mount Everestin korkuinen vuori, jonka lopulta vain harvat meistä kykenevät ylittämään, vaikka tahtoa olisi.


Jumala loi meille kaksi korvaa, mutta vain yhden suun. Siis kaksi yksikköä vastaanottamiseen ja yhden tulostukseen. Miten ihmeessä suu ehtii vähintäänkin nelinkertaiseen tulostusnopeuteen verrattuna vastaanottoyksiköiden vastaanottotehoon? Sattuiko Jumalalle pieni suunnitteluvihre? Pahoin kyllä pelkään, että ihmisille on sattunut pieni lipsahdus tulkinnassa. Ymmärsimme jotenkin pieleen systeemin kokonaisuuden. Eipä kyllä ollut ihmisten ensimmäinen moka, eikä taatusti viimeinenkään. 

Onneksi tästä voi taas vain viisastua. Lupaan siis omalta kohdaltani hiljentää tahtia ja pysähtyä kuuntelemaan enemmän, mitä sanotaan. Toisaalta lupaan myös selkeyttää omaa viestintääni, niin että mainoslauseen teeman mukaan; "olennainen välittyy". Tuloksista en kyllä uskalla ainakaan heti mennä takuuseen.