No siinä se sitten meni, se joulu. En muuten vieläkään ehtinyt/päässyt Brinkkalan talon parvekkeen alle joulurauhanjulistusta kuulemaan. Yllättäen ei edes harmita.
Koska vietimme oikeasti ensimmäistä joulua vain meidän perheen kesken, niin sovimme jo hyvissä ajoin, että tehdään niin kuin meitä sattuu huvittamaan ja jaksattamaan. Eli jos koko perhe nukkuu jouluaattona lähemmäs kymmentä ja Turkuun menevässä bussissa olisi pitänyt olla heräämisestä alta tunnin päästä, niin yhtälö on meillä täysin mahdoton. Ja kuten mieheni totesi, niin tv:stä joulurauhanjulistus näkyy joka tapauksessa paremmin kuin jokirannan viimeisestä rivistä.
Sain kuitenkin laatikot tehdyksi. Se on oikeastaan ihan hauskaa. Joskin perunalaatikko lähti lapasesta, vispilästä ja paistoastiastaan, mutta mitäs siitä sitten. Tosin se helkatin perunaliisteri oli kohtalaisen rasittavaa pestävää keittiön seinästä, hellasta, lattialta ja vaatteista, vispilän osista ja uunin pohjasta, mutta pääasia lienee, että siitä nyt jäi ihan hyvä määrä syötävääkin. Mutta kätevänä emäntänä en sentään keittänyt kastiketta hellalle kuten viime vuonna ja josta neiti jaksaa edelleen muistuttaa.
Muutenkin otimme käyttöön Heli Laaksosen hyvän joulun vieton ohjeet. Emme nyt ihan patjaa raahanneet olkkarin lattialle, mutta ison peiton kuitenkin. Siihen tuli sitten meidän joulupesä. Siinä ollen jaettiin lahjat, natustettin vihreitä marmeladikuulia ja suklaata. Pelattiin ekat yhteiset pelit ja avattiin lahjaksi saadut kirjat ja lehdet. Luulen siivoavani joulupesän huomenna pois. En tosin ole ihan varma, koska tämä olotila, jossa ei ole pakkoa mihinkään, on aika mukava.
En muista, koska olisin viimeksi ollut näin...vapaa....levollinen...jotain, niin sisäisistä kuin ulkoisistakin vaatimuksista. Etenkin niistä pään sisäisistä äänistä, jotka hokevat, että "ei näin" tai "älä" tai " jouluna pitää". Se on jokseenkin outo ja vieras tunne tai olotila, mutta ei tunnu pahalta. Tottahan toki asiassa on mukana ihmisen normaalit "velvoitteet"; talossa asuu lapsi, joka on komennettava nukkumaan ja jolle on laitettava ruokaa jne. mutta se komentelija päästäni lienee lähtenyt myös joululomalle. No, en tosin usko, että se lomailee kovinkaan kauaa, mutta jos nauttisin tästä niin kauan kuin se on mahdollista.
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
sunnuntai 16. joulukuuta 2012
joulua valmiiksi
Kuukausi tässä melkein vierähti joulua tehdessä. Ensin valmisteltiin seurakunnan 100-vuotisjuhlamyyjäisiä ja sitten on toivuttu ja yritetty tehdä omaa joulua. Ei tämä jälkimmäinen oikein suju.
Toisaalta, joulu tulee, on meillä sitten valmista tai ei. Muutenkin olen sitä mieltä, että ei ole mitään mieltä käyttää muutenkin kiireisiä päiviä siihen, että siivoaa kaappeja ja sängyn aluksia. En ole ajatellut viettää joulua sen paremmin kaapissa kuin sängyn allakaan. Kylppärin vois raivata kaikista tytön uima- kylpy- ja vesileluista, jotta joulun aikana pääsee helpommin lumileikkien jälkeen lämpimään suihkuun.
Tämä siivottomuus ei muuten päde työkuvioihin. Joitakin "siivous"kuvioita on pakko tehdä, jotta uusi vuosi pääsee töissä alkamaan. Tosin vapaaehtoistehtäviin ajattelin lisääväni tehtävän; lähetyssihteerin huoneen siivous myyjäisten jälkeen. Sen homman lisäksi on laatikkojen pohjilta kaivettava kaikki kuitit, tositteet, rahat ja muut lippuset ja lappuset, joilla on jotain merkitystä talous- ja tilastonikkareille. Ja täähän onkin taas sitä mun ominta aluettani. Mun uudenvuodenlupaus jälleen tällä osa-alueella on se, että ensi vuonna mapitan kaikki tämmöiset "tarpeelliset" heti kun niitä tulee. Kyllä ne kaikki tallessa ovat, mutta eivät helpossa järjestyksessä. (Toivottavasti tätä ei nyt lue kukaan meidän firman tilintarkastajista.)
Aurora kuunteli eilen mun joulusiivoussuunnitelmiani, jotka koskivat hänen huonettaan ja etenkin parvisängyn alla olevien pehmoeläinten asuin- ja majoitustiloja, sekä huoneen lattiaa ristiin rastiin kulkevaa Sodorin saaren rataverkkoa. Neidille tuli suunnaton hätä ja huoli; äiti ei saa siivota täällä. Niinpä hän isänsä kanssa suunnitteli varoituskyltin, jossa äitiä ehdottomasti kielletään astumasta tähän ao. valtakuntaan. Enpä taida tuosta viitsiä sotaa nostaa. Sen huoneen suhteen kun on muutenkin vähän niin, että se on puoli tuntia urakan jälkeen sen näköinen, että siellä on siivottu. "Ympärilleen levitettyjen tavaroiden pitää olla ympäriinsä levitettyjä, muuten en löydä niitä." Säästän kaikkien hermoja, kun roudaan vain kaikki siihen huoneeseen kuuluvat tavarat sinne ja vedän oven kiinni.
Mitä taas tulee jouluruokiin, niin onneksi on olemassa ne muut äidit, jotka tekevät meidänkin äidin ruuat. Jos jaksan, ehdin ja viitsin, niin teen laatikot itse. Toisaalta kuulin eräältä ihmiseltä hyvän neuvon ruokien suhteen. Kun jouluna on paljon sellaista ruokaa pöydässä, jota tuodaan siihen vain siksi, että niin kuuluu tehdä, niin tehdään ennakkoon selvitys siitä, kuka niitä oikeasti haluaa syödä. Jos kukaan ei halua, niin jätetään pois. Jokainen samaan ruokapöytään istuva voi myös nimetä pari- kolme ruokaa, jota ilman joulu ei tule ja nämä sitten löytyvät tehtävien tai ostettavien listalta. Luulen, että meillä on possua ja perunaa, perunalaatikon muodossa. Auroralle vähän valkosipulisilakkaa (yäk) lisäksi. Pipareja ja torttuja, mutta niitäkin enämpi siksi, että Aurorasta on hauska leipoa niitä. Mä tarvin suklaata.
Kahtena edellisenä jouluna olen suunnitellut MEIDÄN PERHEEN JOULUA. Arvatkaas kuinka on käynyt? Ensimmäinen kaatui omaan selkäleikkaukseen; tulin kotiin aatonaattona ja joulua vietin joko seisten tai maaten, istua ei saanut ja kyynärsauvojen kanssa koikkelehtien. Viime joulu kaatui johonkin muuhun ihmeellisyyteen. Jos vaikka nyt onnistaisi. Yhtenä haaveena itselläni olisi viimeinkin päästä paikan päälle kuuntelemaan joulurauhanjulistus. Olen asunut tässä naapurikaupungissa tarkalleen, itseasiassa tänään päivälleen 13 vuotta, enkä ole koskaan ehtinyt paikalle. Ja sen olen jo oppinut, että muita tavoitteita en sitten joululle asetakaan.
Leppoisaa joulun odotusta teille muillekin.
Toisaalta, joulu tulee, on meillä sitten valmista tai ei. Muutenkin olen sitä mieltä, että ei ole mitään mieltä käyttää muutenkin kiireisiä päiviä siihen, että siivoaa kaappeja ja sängyn aluksia. En ole ajatellut viettää joulua sen paremmin kaapissa kuin sängyn allakaan. Kylppärin vois raivata kaikista tytön uima- kylpy- ja vesileluista, jotta joulun aikana pääsee helpommin lumileikkien jälkeen lämpimään suihkuun.
Tämä siivottomuus ei muuten päde työkuvioihin. Joitakin "siivous"kuvioita on pakko tehdä, jotta uusi vuosi pääsee töissä alkamaan. Tosin vapaaehtoistehtäviin ajattelin lisääväni tehtävän; lähetyssihteerin huoneen siivous myyjäisten jälkeen. Sen homman lisäksi on laatikkojen pohjilta kaivettava kaikki kuitit, tositteet, rahat ja muut lippuset ja lappuset, joilla on jotain merkitystä talous- ja tilastonikkareille. Ja täähän onkin taas sitä mun ominta aluettani. Mun uudenvuodenlupaus jälleen tällä osa-alueella on se, että ensi vuonna mapitan kaikki tämmöiset "tarpeelliset" heti kun niitä tulee. Kyllä ne kaikki tallessa ovat, mutta eivät helpossa järjestyksessä. (Toivottavasti tätä ei nyt lue kukaan meidän firman tilintarkastajista.)
Aurora kuunteli eilen mun joulusiivoussuunnitelmiani, jotka koskivat hänen huonettaan ja etenkin parvisängyn alla olevien pehmoeläinten asuin- ja majoitustiloja, sekä huoneen lattiaa ristiin rastiin kulkevaa Sodorin saaren rataverkkoa. Neidille tuli suunnaton hätä ja huoli; äiti ei saa siivota täällä. Niinpä hän isänsä kanssa suunnitteli varoituskyltin, jossa äitiä ehdottomasti kielletään astumasta tähän ao. valtakuntaan. Enpä taida tuosta viitsiä sotaa nostaa. Sen huoneen suhteen kun on muutenkin vähän niin, että se on puoli tuntia urakan jälkeen sen näköinen, että siellä on siivottu. "Ympärilleen levitettyjen tavaroiden pitää olla ympäriinsä levitettyjä, muuten en löydä niitä." Säästän kaikkien hermoja, kun roudaan vain kaikki siihen huoneeseen kuuluvat tavarat sinne ja vedän oven kiinni.
Mitä taas tulee jouluruokiin, niin onneksi on olemassa ne muut äidit, jotka tekevät meidänkin äidin ruuat. Jos jaksan, ehdin ja viitsin, niin teen laatikot itse. Toisaalta kuulin eräältä ihmiseltä hyvän neuvon ruokien suhteen. Kun jouluna on paljon sellaista ruokaa pöydässä, jota tuodaan siihen vain siksi, että niin kuuluu tehdä, niin tehdään ennakkoon selvitys siitä, kuka niitä oikeasti haluaa syödä. Jos kukaan ei halua, niin jätetään pois. Jokainen samaan ruokapöytään istuva voi myös nimetä pari- kolme ruokaa, jota ilman joulu ei tule ja nämä sitten löytyvät tehtävien tai ostettavien listalta. Luulen, että meillä on possua ja perunaa, perunalaatikon muodossa. Auroralle vähän valkosipulisilakkaa (yäk) lisäksi. Pipareja ja torttuja, mutta niitäkin enämpi siksi, että Aurorasta on hauska leipoa niitä. Mä tarvin suklaata.
Kahtena edellisenä jouluna olen suunnitellut MEIDÄN PERHEEN JOULUA. Arvatkaas kuinka on käynyt? Ensimmäinen kaatui omaan selkäleikkaukseen; tulin kotiin aatonaattona ja joulua vietin joko seisten tai maaten, istua ei saanut ja kyynärsauvojen kanssa koikkelehtien. Viime joulu kaatui johonkin muuhun ihmeellisyyteen. Jos vaikka nyt onnistaisi. Yhtenä haaveena itselläni olisi viimeinkin päästä paikan päälle kuuntelemaan joulurauhanjulistus. Olen asunut tässä naapurikaupungissa tarkalleen, itseasiassa tänään päivälleen 13 vuotta, enkä ole koskaan ehtinyt paikalle. Ja sen olen jo oppinut, että muita tavoitteita en sitten joululle asetakaan.
Leppoisaa joulun odotusta teille muillekin.
maanantai 19. marraskuuta 2012
Reissunainen
Reissunainen on ollut viime viikolla niin tienpäällä kuin kiskoilla ja seilamaassa. Varsinainen lentäminen on jäänyt väliin, joskin välillä on ollut kiireen vuoksi melkoista matalalentoa. Onneksi kuitenkin tuo raideliikennekin on vaihteeksi toiminut kuin monopoliyhtiön kuljetussopimuksessa määritellään. Ja suuri ihme on vielä se, että vaihteeksi ihan aikataulujen mukaan. Joskin usein tuntuu siltä, että monessa kuljetusmuodossa aikataulu on olemassa vain sitä varten, että siitä nähdään, kuinka paljon ollaan myöhässä.
Turun kupeessa asuessa noi laivareissut on pääasiassa tullut tehtyä tällä lyhyellä välillä Turku-Tukholma. Nyt lähdin vaihteeksi seilaamaan välille Helsinki-Tukholma. Ja muistin taas oikein hyvin, miksi kaikki paitsi purjehdus sopii mulle paremmin. Turun ja Tukholman välinen reitti kulkee pääsääntöisesti saaristojen suojassa, joten eessuntaas-liikettä tulee kohtalaisen vähän. Hesasta se ei sitten ihan menekään näin. Onneksi tuuli oli suunnaltaan vastainen tai myötäinen, riippuen kulkusuunnasta, joten liikettä tuli vain edestakas, mutta ei sivusuuntaisesti. Maakravun pahin painajainen ei toteutunut; kulku idästä länteen ja myrskytuuli pohjoisesta etelään, jolloin olo olisi kuin pesukoneen linkousohjelmassa.
Vaan aamuauringon värjäämä tyyni Tukholman saariston maisema helpotti edellisen yön keinumisen tuskaa.
Ja muutenkin syksyisen kirpeä, mutta ihanan aurinkoinen Tukholma näytti parastaan. Joten markkinatalous koki karvaan tappion.
Sen reissun jälkeen ehdin olla kaikki kaksi yötä kotona ja taas liikenteeseen. Ohjelmassa kolmen ruuhkavuosiaan elävän ystävyksen mökkireissu. Hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Mikäs sen parempaa. Kolmen naisen voimin viikonlopun aikana saa kyllä järjestykseen lapset, lampaat, maailman ja miehet.
Mathildedahlissa ei mökillä tällä kertaa ollut lemmikkinä pientä söpöä hiirtä vaan läheiseltä pellolta löytyi paikallisen yrittäjän alpakat. Ja maksamattona mainoksena alueelta löytyi myös aivan ihana vaateputiikki, jossa oli myynnissä alpakan villasta tehtyjä upeita vaatteita. Jos tulevan joulun lahjat ovat vielä hakusessa, niin niissä tuotteissa voisi olla ideaa, lämpöä ainakin.
Reissunaisen reissut ovat tältä syksyltä sitten varmaan ohi. Seuraavat viikot tehdään tiiviisti myyjäisiä ja sitten siirrytään jo joulukuun puolelle. Mihin se vuosi taas katosi?
Turun kupeessa asuessa noi laivareissut on pääasiassa tullut tehtyä tällä lyhyellä välillä Turku-Tukholma. Nyt lähdin vaihteeksi seilaamaan välille Helsinki-Tukholma. Ja muistin taas oikein hyvin, miksi kaikki paitsi purjehdus sopii mulle paremmin. Turun ja Tukholman välinen reitti kulkee pääsääntöisesti saaristojen suojassa, joten eessuntaas-liikettä tulee kohtalaisen vähän. Hesasta se ei sitten ihan menekään näin. Onneksi tuuli oli suunnaltaan vastainen tai myötäinen, riippuen kulkusuunnasta, joten liikettä tuli vain edestakas, mutta ei sivusuuntaisesti. Maakravun pahin painajainen ei toteutunut; kulku idästä länteen ja myrskytuuli pohjoisesta etelään, jolloin olo olisi kuin pesukoneen linkousohjelmassa.
Ja muutenkin syksyisen kirpeä, mutta ihanan aurinkoinen Tukholma näytti parastaan. Joten markkinatalous koki karvaan tappion.
Sen reissun jälkeen ehdin olla kaikki kaksi yötä kotona ja taas liikenteeseen. Ohjelmassa kolmen ruuhkavuosiaan elävän ystävyksen mökkireissu. Hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Mikäs sen parempaa. Kolmen naisen voimin viikonlopun aikana saa kyllä järjestykseen lapset, lampaat, maailman ja miehet.Mathildedahlissa ei mökillä tällä kertaa ollut lemmikkinä pientä söpöä hiirtä vaan läheiseltä pellolta löytyi paikallisen yrittäjän alpakat. Ja maksamattona mainoksena alueelta löytyi myös aivan ihana vaateputiikki, jossa oli myynnissä alpakan villasta tehtyjä upeita vaatteita. Jos tulevan joulun lahjat ovat vielä hakusessa, niin niissä tuotteissa voisi olla ideaa, lämpöä ainakin.
Reissunaisen reissut ovat tältä syksyltä sitten varmaan ohi. Seuraavat viikot tehdään tiiviisti myyjäisiä ja sitten siirrytään jo joulukuun puolelle. Mihin se vuosi taas katosi?
sunnuntai 11. marraskuuta 2012
Mä haluun
Tai kuten tytär asian ilmaisee: "Äiti, tuo mulle kaupasta." Ja tää vuoden aika lastenohjelmien suhteen on ihan, sanonko mistä. Varsinainen ohjelma mainoskanavalla kestää noin 7 minuuttia, ohjelma-ajaksi on merkitty vartti. Arvatkaas, mitä se loppuaika ennen ja jälkeen sisältää? Tarpeelliset kaupalliset tiedotteet, etenkin lelujen osalta. "Mä haluun ton ja toi olis kiva ja mulle toi." Argh!
Mutta totuus, niin nolo kuin onkin, on se, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Hyvin usein huomaan kuulevani omasta suustani; tuo mulle- tai mä haluaisin- lauseet. Mitään ei puutu, mutta jotain tahtois.
Kuulin taannoin neuvon, jonka mukaan on mahdollista saada se, mitä tarpeeksi haluaa. Kommentti pisti vähän ajatusrattaita liikkeelle. Ajatus on sinällään positiivinen; saat sen mitä haluat, kunhan haluat sitä tarpeeksi. Ja kun haluat tarpeeksi, niin keksit keinon saada haluamasi. Just nyt haluan jäätelön. Kävelen pakastimelle. Ei jätskiä. Ok, haluan edelleen jätskin. Siispä kuteet niskaan, lompakko mukaan ja lähimpään paikkaan, mistä saa ao. maitotaloustuotetta. Valinnat ovat vastapäinen hampurilaispaikka, josta saa ainakin pehmistä tai lähin kauppa, josta ei saa pehmistä, mutta montaa muuta lajia kyllä. Mutta se on sitten enää vain valinnan vaikeutta runsauden keskellä. Sama pätee myös moneen muuhun asiaan. Jos haluan vaihtaa ammattini toiseksi, niin se on täysin mahdollista. Saan varmasti vaikka merikapteenin paperit, jos todella sellaiset haluan tai pääsen yliopistoon. Vaatii aikaa ja vaivaa ja vähän rahaa ja suunnattomasti logistiikkaa ja järjestelyjä, mutta saisin toimimaan. Eikä kukaan kärsisi.
Nyt siirrytään eettis-filosofisen pohdinnan pariin. Älkää säikähtäkö, ei mitenkään liian korkealentoisesti. Mutta Jope Ruonansuun sanoin: "Aattelepa ite!", miten toimisit jos...
Haluat jotain, mutta valitset minkä tahansa tavan toimia saadaksesi haluamasi, jotakuta sattuu. Jossain vaihtoehdossa ehkä vain sinuun, toisissa mahdollisesti johonkuhun muuhun ja monessa vaihtoehdossa useampaan, mutta joka tapauksessa aina joku kärsii.
Joten unohdatko muut ja suunnistat kohti päämäärää hakien ne keinot, joilla saat haluamasi. Vai oletko "hyvä" ja kärsit itse, koska et voi saavuttaa sitä, mitä haluat? Ja kuten olen moneen kertaan sanonut; niin tiedän, että oma kärsimys ei jalosta, eikä tee kenestäkään parempaa. Lisätään joukkoon vielä pari muuttuvaa tekijää; osa niistä, jotka kärsivät, ovat täysin kykenemättömiä tekemään itseään koskevia päätöksiä. He ovat sen varassa, mitä sinä mahdollisesti päätät haluta.
Joten?
Enpä muuten haluaisi olla sotapäällikkö tai vastaava, joka pohtii sitä, että annetaanko kahden kuolla, jotta 50 pelastuu vai pelastetaanko kaksi, silläkin uhalla, että ne 50 muuta kärsivät jotenkin. Vai antaako ajan kulua, jos vaikka löytyisi ratkaisu, jolla pelastuvat kaikki. Tästä syystä en myöskään koskaan tule sopimaan ensihoitoyksikön hoitajaksi.
Mutta totuus, niin nolo kuin onkin, on se, että mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Hyvin usein huomaan kuulevani omasta suustani; tuo mulle- tai mä haluaisin- lauseet. Mitään ei puutu, mutta jotain tahtois.
Kuulin taannoin neuvon, jonka mukaan on mahdollista saada se, mitä tarpeeksi haluaa. Kommentti pisti vähän ajatusrattaita liikkeelle. Ajatus on sinällään positiivinen; saat sen mitä haluat, kunhan haluat sitä tarpeeksi. Ja kun haluat tarpeeksi, niin keksit keinon saada haluamasi. Just nyt haluan jäätelön. Kävelen pakastimelle. Ei jätskiä. Ok, haluan edelleen jätskin. Siispä kuteet niskaan, lompakko mukaan ja lähimpään paikkaan, mistä saa ao. maitotaloustuotetta. Valinnat ovat vastapäinen hampurilaispaikka, josta saa ainakin pehmistä tai lähin kauppa, josta ei saa pehmistä, mutta montaa muuta lajia kyllä. Mutta se on sitten enää vain valinnan vaikeutta runsauden keskellä. Sama pätee myös moneen muuhun asiaan. Jos haluan vaihtaa ammattini toiseksi, niin se on täysin mahdollista. Saan varmasti vaikka merikapteenin paperit, jos todella sellaiset haluan tai pääsen yliopistoon. Vaatii aikaa ja vaivaa ja vähän rahaa ja suunnattomasti logistiikkaa ja järjestelyjä, mutta saisin toimimaan. Eikä kukaan kärsisi.
Nyt siirrytään eettis-filosofisen pohdinnan pariin. Älkää säikähtäkö, ei mitenkään liian korkealentoisesti. Mutta Jope Ruonansuun sanoin: "Aattelepa ite!", miten toimisit jos...
Haluat jotain, mutta valitset minkä tahansa tavan toimia saadaksesi haluamasi, jotakuta sattuu. Jossain vaihtoehdossa ehkä vain sinuun, toisissa mahdollisesti johonkuhun muuhun ja monessa vaihtoehdossa useampaan, mutta joka tapauksessa aina joku kärsii.
Joten unohdatko muut ja suunnistat kohti päämäärää hakien ne keinot, joilla saat haluamasi. Vai oletko "hyvä" ja kärsit itse, koska et voi saavuttaa sitä, mitä haluat? Ja kuten olen moneen kertaan sanonut; niin tiedän, että oma kärsimys ei jalosta, eikä tee kenestäkään parempaa. Lisätään joukkoon vielä pari muuttuvaa tekijää; osa niistä, jotka kärsivät, ovat täysin kykenemättömiä tekemään itseään koskevia päätöksiä. He ovat sen varassa, mitä sinä mahdollisesti päätät haluta.
Joten?
Enpä muuten haluaisi olla sotapäällikkö tai vastaava, joka pohtii sitä, että annetaanko kahden kuolla, jotta 50 pelastuu vai pelastetaanko kaksi, silläkin uhalla, että ne 50 muuta kärsivät jotenkin. Vai antaako ajan kulua, jos vaikka löytyisi ratkaisu, jolla pelastuvat kaikki. Tästä syystä en myöskään koskaan tule sopimaan ensihoitoyksikön hoitajaksi.
sunnuntai 4. marraskuuta 2012
Pimeän pelkoa
Voihan kellon siirto! Kuka helkkari vieköön on tämänkin siirtoriesan keksinyt ja vain siksi että täällä kaupungissakin saisi lehmät lypsettyä valoisassa! Ja sitten on illasta säkkipimeää, kun olisi aikaa lähteä ulos. Kuka muka pimeään haluaa mennä?
Venäjällähän siirryttiin kokoaikaisesti kesäaikaan. Oli kyllä ihan kivaa tassutella Moskovassa Arbatin kävelykadulla, kun puoli 6 illalla oli vasta hämärää. No, ok, olihan se loppiaista, mutta silti. Ei se päivä kokonaisuudessaan ollut kuin se hassun kukonaskeleen verran pidempi. Ja oli siitä tietysti se riesa, että kun oltiin reissattu sinne katsomaan Moskovan valoja (siis jouluvaloja) niin väriloiston näki vasta myöhemmin illalla.
Kyllähän sitä tällaisia valoja ilokseen katselee pimentyneessä Moskovassa, mutta näitäpä ei täällä Suomen pimeässä nää vielä aikoihin ja kaiken kaikkiaan kaamos- tai jouluvalot on meillä kohtalaisen pliisuja.
Kaamosmasennuksen ja pimeän pelon kanssa kamppaileva haluaa äkkiä joko metritolkulla lunta tai jotain muuta "valkaisuainetta" maailmaan. Kyllähän se viime viikolla, se kellon siirto, hiukan helpotti kun oli vaihteeksi aikaisten lähtöjen aamuja ja piti tassuttaa töihin jo ennen kahdeksaa. Mutta sitten sateisena ja sumuisena iltana pimeä ehtii paikalle liian aikaisin, enkä oikein piittaa arpoa kulkuvuoroja kenenkään kanssa puolipimeillä katuosuuksilla, joilla kaupunkikin säästää joko energiaa tai rahaa tai molempia EU-direktiivien mukaisesti antamalla joka toisen katulampun olla pimeänä. Tahdon nähdä kyllin kaukaa, kuka on vastaan tulossa. Ettei se vaan ole joku, jolla on pahat mielessä. Mieheni kyllä lohduttaa aina välillä, että jos joku pimeässä viekin, niin valossa kuulemma palauttaa kohtalaisen nopeasti. Tiedä häntä, voi toki olla oikeassakin, mutta miksi ottaa riski. Etenkin kun vastaan voi tulla vaikka... Niin siis mikä?
Venäjällähän siirryttiin kokoaikaisesti kesäaikaan. Oli kyllä ihan kivaa tassutella Moskovassa Arbatin kävelykadulla, kun puoli 6 illalla oli vasta hämärää. No, ok, olihan se loppiaista, mutta silti. Ei se päivä kokonaisuudessaan ollut kuin se hassun kukonaskeleen verran pidempi. Ja oli siitä tietysti se riesa, että kun oltiin reissattu sinne katsomaan Moskovan valoja (siis jouluvaloja) niin väriloiston näki vasta myöhemmin illalla.
Kaamosmasennuksen ja pimeän pelon kanssa kamppaileva haluaa äkkiä joko metritolkulla lunta tai jotain muuta "valkaisuainetta" maailmaan. Kyllähän se viime viikolla, se kellon siirto, hiukan helpotti kun oli vaihteeksi aikaisten lähtöjen aamuja ja piti tassuttaa töihin jo ennen kahdeksaa. Mutta sitten sateisena ja sumuisena iltana pimeä ehtii paikalle liian aikaisin, enkä oikein piittaa arpoa kulkuvuoroja kenenkään kanssa puolipimeillä katuosuuksilla, joilla kaupunkikin säästää joko energiaa tai rahaa tai molempia EU-direktiivien mukaisesti antamalla joka toisen katulampun olla pimeänä. Tahdon nähdä kyllin kaukaa, kuka on vastaan tulossa. Ettei se vaan ole joku, jolla on pahat mielessä. Mieheni kyllä lohduttaa aina välillä, että jos joku pimeässä viekin, niin valossa kuulemma palauttaa kohtalaisen nopeasti. Tiedä häntä, voi toki olla oikeassakin, mutta miksi ottaa riski. Etenkin kun vastaan voi tulla vaikka... Niin siis mikä?
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
"Ken vaivojansa valittaa...
...se vaivojen on vanki."
Vanha sanonta pitää varmaan jossain määrin paikkaansakin. Joskin kyllä usein mietin, että miksi sitä pitää pitää yllä jatkuvaa positiivisuus-nami-nami-harhaa, jos niin ei kerran ole. Ja kaikki hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka kertovat, että kärsimys jalostaa tai kivulla on varmasti joku tarkoitus, saavat ystävällisesti painua jorpakkoon. Kärsimys ja kipu eivät jalosta, eivätkä tee ihmisestä parempaa, kärsivällisempää eikä herttaisempaa. Kipu syö, nyrhii kaiken aikaa jostain kohdasta, jos ei kropasta, niin sitten mielestä, etenkin kun tietää, että jo tunnin kuluttua saattaa olla siinä pisteessä, että huutaa tuskasta, jos joku hipaiseekin.
Kipu estää tekemästä ja toimimasta, kipu estää selkeän ja rationaalisen ajattelun, vaikeuttaa muistamista ja uuden oppimista, aiheuttaa masennusta, joka puolestaan palauttaa homman taas alkuun ja omalle kiertoradalleen. Kipu saa vihaiseksi ja turhautuneeksi sekä järkyttävän kärsimättömäksi. Kroonisessa kivussa, kuten fibromyalgiassa ei ole mitään hyvää. Ei itselle eikä varsinkaan ympäristölle. Ja koskaan siihen ei kokonaan totu.
Terapeuttini yrittää saada minut ystävystymän kipuni kanssa. Tavallaan ymmärrän idean. Kipu minussa ei koskaan lakkaa kokonaan, joten on parempi tehdä siitä kamu, kuin yrittää taistella vastaan. Mutta nyt kun pahempaa kipujaksoa on kohta riittänyt toista viikkoa, alkaa ystävyys olla tosi koetuksella. Pohkeita särkee, polvia särkee, luntioomihin ( lonkkiiin) ottaa kipiää, selkää juilii, sormista menee tunto ja otteet pettävät, jalkoihinsa ei voi luottaa ja koordinaatio sekä motoriikka on huonoa, jolloin törmäilen seiniin ja pöytien kulmiin ja potkin varpaat rikki milloin nurkkiin, milloin tuolinjalkoihin. Ei mua kukaan pahoinpitele, vaikka kipujaksojen jälkeen olenkin aina mustelmilla. Ulkona olisi tietysti tilaa olla törmäilemättä, mutta tänään ne kolme porrasta ulko-ovelle ovat liikaa. Tosin tänään on vielä hyvä päivä; mä olen päässyt kolhuista huolimatta kävelemään esim. vessaan. Aina sekään ei onnistu. Ja se se vasta jalostaakin ihmistä, kun saa konttia kylppäriin lattiakaivon päälle. Uskokaa vaan, siitä se riemu aina repee. Ja kädet toimivat tämän verran, että saa kirjoitettua, mutta kirjoitusvihreitä tulee tänään enemmän.
Kumpi muuten mahtaa olla pienempi paha; kipu ja sen aiheuttama "sekavuus" vai hoito (vahvat kipulääkkeet) ja sen aiheuttana "sekavuus"? Pään toiminnan kannalta on ihan se ja sama, onko hulluna huumeissa vai kivusta. Ajatus ei kulje kuin korkeintaan viiden kilon klönteissä ja niissäkin hyvin hiiiiiii taassssss tiiiiiiii. Ja kipua pakenee mieluiten nukkumaan; eipä tuu tehtyä syntiä ja nukkuessa kipu ei tunnu. Sitäpaitsi sen B-kirjaimella alkavan ja tavallisella P:llä alkavan lääkkeen yhdistelmä vie tajun joka tapauksessa ja sekoittaa pään. Siis kipuhan ei lopu, aivot vaan sammuu.
No, terapeuttini on saanut minut sen verran hyväksymään tätä, että suostun samaan, mihin Pikku Myy kerran erään asian suhteen suostui, kun pyydettiin huutamaan että hip, hip, hurraa. Pikku Myyn sanoin: "Minä hip hippaan mutta en hurraa."
Vanha sanonta pitää varmaan jossain määrin paikkaansakin. Joskin kyllä usein mietin, että miksi sitä pitää pitää yllä jatkuvaa positiivisuus-nami-nami-harhaa, jos niin ei kerran ole. Ja kaikki hyvää tarkoittavat lähimmäiset, jotka kertovat, että kärsimys jalostaa tai kivulla on varmasti joku tarkoitus, saavat ystävällisesti painua jorpakkoon. Kärsimys ja kipu eivät jalosta, eivätkä tee ihmisestä parempaa, kärsivällisempää eikä herttaisempaa. Kipu syö, nyrhii kaiken aikaa jostain kohdasta, jos ei kropasta, niin sitten mielestä, etenkin kun tietää, että jo tunnin kuluttua saattaa olla siinä pisteessä, että huutaa tuskasta, jos joku hipaiseekin.
Kipu estää tekemästä ja toimimasta, kipu estää selkeän ja rationaalisen ajattelun, vaikeuttaa muistamista ja uuden oppimista, aiheuttaa masennusta, joka puolestaan palauttaa homman taas alkuun ja omalle kiertoradalleen. Kipu saa vihaiseksi ja turhautuneeksi sekä järkyttävän kärsimättömäksi. Kroonisessa kivussa, kuten fibromyalgiassa ei ole mitään hyvää. Ei itselle eikä varsinkaan ympäristölle. Ja koskaan siihen ei kokonaan totu.
Terapeuttini yrittää saada minut ystävystymän kipuni kanssa. Tavallaan ymmärrän idean. Kipu minussa ei koskaan lakkaa kokonaan, joten on parempi tehdä siitä kamu, kuin yrittää taistella vastaan. Mutta nyt kun pahempaa kipujaksoa on kohta riittänyt toista viikkoa, alkaa ystävyys olla tosi koetuksella. Pohkeita särkee, polvia särkee, luntioomihin ( lonkkiiin) ottaa kipiää, selkää juilii, sormista menee tunto ja otteet pettävät, jalkoihinsa ei voi luottaa ja koordinaatio sekä motoriikka on huonoa, jolloin törmäilen seiniin ja pöytien kulmiin ja potkin varpaat rikki milloin nurkkiin, milloin tuolinjalkoihin. Ei mua kukaan pahoinpitele, vaikka kipujaksojen jälkeen olenkin aina mustelmilla. Ulkona olisi tietysti tilaa olla törmäilemättä, mutta tänään ne kolme porrasta ulko-ovelle ovat liikaa. Tosin tänään on vielä hyvä päivä; mä olen päässyt kolhuista huolimatta kävelemään esim. vessaan. Aina sekään ei onnistu. Ja se se vasta jalostaakin ihmistä, kun saa konttia kylppäriin lattiakaivon päälle. Uskokaa vaan, siitä se riemu aina repee. Ja kädet toimivat tämän verran, että saa kirjoitettua, mutta kirjoitusvihreitä tulee tänään enemmän.
Kumpi muuten mahtaa olla pienempi paha; kipu ja sen aiheuttama "sekavuus" vai hoito (vahvat kipulääkkeet) ja sen aiheuttana "sekavuus"? Pään toiminnan kannalta on ihan se ja sama, onko hulluna huumeissa vai kivusta. Ajatus ei kulje kuin korkeintaan viiden kilon klönteissä ja niissäkin hyvin hiiiiiii taassssss tiiiiiiii. Ja kipua pakenee mieluiten nukkumaan; eipä tuu tehtyä syntiä ja nukkuessa kipu ei tunnu. Sitäpaitsi sen B-kirjaimella alkavan ja tavallisella P:llä alkavan lääkkeen yhdistelmä vie tajun joka tapauksessa ja sekoittaa pään. Siis kipuhan ei lopu, aivot vaan sammuu.
No, terapeuttini on saanut minut sen verran hyväksymään tätä, että suostun samaan, mihin Pikku Myy kerran erään asian suhteen suostui, kun pyydettiin huutamaan että hip, hip, hurraa. Pikku Myyn sanoin: "Minä hip hippaan mutta en hurraa."
maanantai 22. lokakuuta 2012
Syysväriläiskiä
Anteeksi, että tekstiä tulee vasta tänään. Syyslomalta paluu vaati tänään vielä lomaltapaluulomaa, oli sen verran rankka loma.
Lauantaina muistelin taas erästä runonpätkää, jonka tekijästä ei ole mitään muistikuvaa. Olen sitä opetellut joskus kauan sitten Pohojammaalla näytelmäkerhon johonkin esitykseen. Joskaan en sitä itse esittänyt, mutta varmuuden vuoksi ne piti kaikkien opetella kaikki, jos pitäisi paikata. Sitäpaitsi kyllin monta harjoitus- ja esityskertaa, niin ne oppi väkisinkin. Nyt en kyllä enää muista kuin pätkiä sieltä täältä.
"Muistatko, kun olimme niin pieniä, että istuimme maton reunalla ja heiluttelimme jalkojamme?" Pätkä on jäänyt mieleen varmaan siitä syntyvän mielikuvan takia. Tyttö ja poika todellakin istuvat sellaisen vanhanajan räsymaton reunalla ja heiluttelevat jalkojaan. Ja kertovat toisilleen TÄRKEITÄ asioita. Tuo mielikuvani nousi vahvana mieleen lauantaina Linnanmäen Valokarnevaaleilla, kun painelin Auroran ja Mirvan sekä serkkujeni kanssa isohupi-ranneke ranteessani laitteesta toiseen. Kuin silloin joskus lapsena. "Muistaako kukaan, mikä laite tässä oli ennen? Ja koskas se oli, kun..."-muistelut kuuluivat asiaan. Ja nyt sain viedä tyttäreni ensimmäisen kerran Vuoristorataan ja muistin oman ensimmäisen kertani siinä isäni kanssa. Ja tietysti se, että pääsin siihen vain isän kanssa ilman pikkusiskoa, nosti sen arvoa, vaikka pelotti vietävästi.
No, en enää pelkää vuoristorataa, mutta ei mua ihan kaikkiin laitteisiin, missä keikutaan nurinpäin joka suuntaan, enää missään tapauksessa saa. 3D-lasien kanssa läpikäyty Kammokuja kirvoitti myös ihan tarpeeksi kauhunkiljaisuja. Serkkupoika, joka meni edeltä sanoikin, että hyvin kuului, missä olin tulossa. Ääni kertoi, kuulemma. Ja kun omaa äidinpuoleisen suvun ääniasteikon, niin se tulee sitten kovaa ja korkealta.
Syysloman alkupuoli olikin sitten rauhallista ja hiljaista mökkielämää. Niin hiljaista, että mökin lemmikkihiiri uskaltautui näkösälle. Sen vakituinen koti oli kai tiskikoneen alla ja kun se käynnistettiin, niin piti senkin lähteä "mökille" lomalle. "Mökki" löytyi siivousväline- ja kuivauskaapin välistä. Eipä tuosta ollut kuin yhtenä yönä vähän meluhaittaa, hajuhaitoista ei sitten puhutakaan.
Lauantaina muistelin taas erästä runonpätkää, jonka tekijästä ei ole mitään muistikuvaa. Olen sitä opetellut joskus kauan sitten Pohojammaalla näytelmäkerhon johonkin esitykseen. Joskaan en sitä itse esittänyt, mutta varmuuden vuoksi ne piti kaikkien opetella kaikki, jos pitäisi paikata. Sitäpaitsi kyllin monta harjoitus- ja esityskertaa, niin ne oppi väkisinkin. Nyt en kyllä enää muista kuin pätkiä sieltä täältä.
"Muistatko, kun olimme niin pieniä, että istuimme maton reunalla ja heiluttelimme jalkojamme?" Pätkä on jäänyt mieleen varmaan siitä syntyvän mielikuvan takia. Tyttö ja poika todellakin istuvat sellaisen vanhanajan räsymaton reunalla ja heiluttelevat jalkojaan. Ja kertovat toisilleen TÄRKEITÄ asioita. Tuo mielikuvani nousi vahvana mieleen lauantaina Linnanmäen Valokarnevaaleilla, kun painelin Auroran ja Mirvan sekä serkkujeni kanssa isohupi-ranneke ranteessani laitteesta toiseen. Kuin silloin joskus lapsena. "Muistaako kukaan, mikä laite tässä oli ennen? Ja koskas se oli, kun..."-muistelut kuuluivat asiaan. Ja nyt sain viedä tyttäreni ensimmäisen kerran Vuoristorataan ja muistin oman ensimmäisen kertani siinä isäni kanssa. Ja tietysti se, että pääsin siihen vain isän kanssa ilman pikkusiskoa, nosti sen arvoa, vaikka pelotti vietävästi.
 | |
| Mirvan Lintsi-Ruslan |
 | |
| Karusellin taikaa |
 | ||
| Ukko, jonka kyydin jätin väliin |
 |
| Loistava Rekkarallin kuski, siis se pienempi |
 | |
| Valokarnevaalin maisemia Rinkelistä |
 |
| Vuoristorata valaistuna |
No, en enää pelkää vuoristorataa, mutta ei mua ihan kaikkiin laitteisiin, missä keikutaan nurinpäin joka suuntaan, enää missään tapauksessa saa. 3D-lasien kanssa läpikäyty Kammokuja kirvoitti myös ihan tarpeeksi kauhunkiljaisuja. Serkkupoika, joka meni edeltä sanoikin, että hyvin kuului, missä olin tulossa. Ääni kertoi, kuulemma. Ja kun omaa äidinpuoleisen suvun ääniasteikon, niin se tulee sitten kovaa ja korkealta.
Syysloman alkupuoli olikin sitten rauhallista ja hiljaista mökkielämää. Niin hiljaista, että mökin lemmikkihiiri uskaltautui näkösälle. Sen vakituinen koti oli kai tiskikoneen alla ja kun se käynnistettiin, niin piti senkin lähteä "mökille" lomalle. "Mökki" löytyi siivousväline- ja kuivauskaapin välistä. Eipä tuosta ollut kuin yhtenä yönä vähän meluhaittaa, hajuhaitoista ei sitten puhutakaan.
 | |
| Söpö pieni hiiri |
sunnuntai 14. lokakuuta 2012
Naamiohuveja...ko?
Jokaisessa meissä on vähintään kaksi puolta. Useimmista löytyy enemmänkin, riippuen siitä, missä ja kenen kanssa olemme tekemissä. Mutta siis vähintään se kaksi puolta; se, mikä on julkista ja se, mikä on yksityistä. Parhaassa tapauksessa nämä kaksi ovat suhteellisen lähellä toisiaan, muodostaen ehjän itsen. Minut, sinut, hänet.
Vaikka nämä eri puolet olisivatkin suhteellisen hyvässä balanssissa suhteessa toisiinsa, emme kuitenkaan halua paljastaa toisille kaikkea siitä yksityisestä puolestamme. Monessa kohdassa ihan järkevää. Mutta jos et koskaan paljasta yksityisestä puolestasi mitään, ympäristö hyvin helposti alkaa kysellä, oletko lintu vai kala. Rippunen yksityistä puolta julkisuudessa tekee meistä inhimillisempiä ja helpommin lähestyttävämpiä.
Markkina-ammattilaisten puheissa tulee jatkuvasti esiin se totuus, (?) että hyvän ensivaikutelman antamiseen pitää satsata, koska se yleensä myös jää vaikuttamaan pitkäksi aikaa. Jos selvästi annat vaikutelman linnusta, se ajatus pysyy, vaikka pikkuhiljaa alkaisi ilmetä piirteitä kalasta. Tosin se, joka sinut linnuksi ensin havaitsi, ei tietystikään halua myöntää edes itselleen ottaneensa kalan lintuna ja näinkin illuusio linnusta säilyy.
Mutta mitä tehdä siinä tilanteessa, kun luulet tavanneesi linnun, mutta totuus taitaa sittenkin olla jotain ihan muuta? Olet uskonut ja luottanut ja sitten jotain menee vikaan. Alat kuulla "asioita" vähän sieltä ja täältä ja kuva, joka niistä muodostuu ei vastaa sitä lintua, jonka tapasit. Tai siis luulit tavanneesi. Olet hämmentynyt, menikö oma arviosi todella niin pieleen? Vai oletko vain jotenkin vihainen, ehkä katkera ja haluat uskoa, että lintu onkin kala, koska asiat ovat niin kuin ovat? Vai onko oma kuvasi linnusta sittenkin se oikea ja muut kala-uskomuksineen hukassa? Ja jos muut ovatkin kalan kanssa oikeassa ja sinä linnun suhteen väärässä, niin onko sillä merkitystä, jos koet saaneesi paljon linnulta? Tai jos olet totaalisesti väärässä, niin pitääkö tehdä jotain, jos näät, että joku muukin luulee kalaa linnuksi? Täytyykö lintu osoittaa kalaksi vai antaa seuraavan tehdä sama "virhe"?
Ja näin me pyörittämme itse kukin jatkuvaa naamioleikkiä, jossa jokainen yksi toisensa jälkeen jotenkin haavoittuu. Toiset toipuvat siitä nopeammin jatkamaan seuraavaa kierrosta. Toiset eivät ehkä toivu kunnolla koskaan. Onneksi on myös niitä joitakin yksilöitä, jotka ovat aidosti sitä, mitä ovat. En voi kehua kuuluvani heihin.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Harmaan sävyjä
Ajoittain, joko siksi, että viralliset hullunpaperit omaavana vain hukkaan maailman, tai muusta syystä, on äärimmäisen vaikeaa erottaa harmaan sävyjä. Musta on musta, valkoinen on valkoista ja värit värejä. Niiden kohdalla homma menee suht yksinkertaisesti. Erotan sinisen sävyjäkin useampia, mm. laivastonsinisen, sähkönsinisen, indigonsinisen, vaalean sinisen jne. vaikka mieheni mielestä, käsittääkseni, on olemassa vain sinistä. Mutta harmaan sävyissä ei toimi, on vain harmaata.
Harmaata kun arjesta löytyy niin moneen lähtöön. Itse arki on harmaata, pääsääntöisesti. Joka koittaa muuta väittää, niin valehtelee tai sillä on vielä parempi lääkitys kuin mulla. Se on sitä, kun päivät toistuvat suunnilleen samanlaisina ja aamulla jo herätessäsi tiedät, miten päivä menee. Eikä ole myöskään epäselvyyttä siitä, mistä illan kinat lasten kanssa käydään. Eikä siinä mitään, arki saa mennä näin, pääsääntöisesti. Kunhan se säännöllisen epäsäännöllisesti saa jonkun väriläiskän.
Muistan yhden juhannuksen jälkeisen viikon mökillä, kun todellisuus meni kuten vanhassa vitsissä. " Täällä on satanut vain kaksi kertaa. Ensin satoi kolme päivää ja sitten neljä päivää." Tytär oli hiljan oppinut puhumaan kunnolla ja herättyään vaati mua avamaan sälekaihtimet. Tyttö katseli hetken ulos ja totesi "harmaata". Sitä samaa on tuntunut olevan myös tämä kesä. Ja nyt eletään vuodenaikaa, joka on mielestäni ollut enimmäkseen harmaa. Harmaat pilvet, harmaa sade, harmaat päivät. Vaahteranlehtien keltaista ja punaista vastaan harmaa on todella harmaata.
Monesti sanotaan, että maailma ei ole musta-valkoinen, vaan nimenomaan täynnä harmaan sävyjä. Itse en kykene löytämään harmaasta juuri mitään hyvää. Paitsi sen, että kyllin paksuun harmaaseen usvaan pääse piiloon. Hyvään piiloon, jossa saa olla rauhassa kaikelta ja kaikilta.
Toisaalta mietin, että olenko sittenkään kyvytön erottamaan harmaan sävyjä? Vai onko vika sittenkin korvien välissä, en kykene erottamaan ulkoista harmaata sisäisestä harmaasta. Enkä taida aina edes haluta tehdä eroa näiden välillä. Sisällä oleva harmaa kun vaatii yleensä itsensä tutkimista ja usein -ei niin kauniiden- puolien löytämistä itsestään.
Löysin joskus kauan sitten erään runon, joka kuvaa hyvin niin sisäistä kuin ulkoistakin harmaata. Kirjoitin sen äkkiä ylös paperilapulle ja pistin talteen kirjan väliin. Valitettavasti se osa, jossa on ruonoilijan nimi, on kadonnut. Saa kertoa, kenen tekstiä tämä on.
"Marraskuun sumua päässäni, sielussani.
Marraskuun sumua, läpitunkematonta, aavemaista.
Ajatukset lepäävät, oikenevat. Käsitteet vielä läpinäkymättömiä,
aikeet epäselviä.
Aistit antautuvat virkistävään uneen odottamaan näköpiirin aukenemista
kun sumun on aika väistyä.
Marraskuun sumua päässäni, sielussani."
Harmaata kun arjesta löytyy niin moneen lähtöön. Itse arki on harmaata, pääsääntöisesti. Joka koittaa muuta väittää, niin valehtelee tai sillä on vielä parempi lääkitys kuin mulla. Se on sitä, kun päivät toistuvat suunnilleen samanlaisina ja aamulla jo herätessäsi tiedät, miten päivä menee. Eikä ole myöskään epäselvyyttä siitä, mistä illan kinat lasten kanssa käydään. Eikä siinä mitään, arki saa mennä näin, pääsääntöisesti. Kunhan se säännöllisen epäsäännöllisesti saa jonkun väriläiskän.
Muistan yhden juhannuksen jälkeisen viikon mökillä, kun todellisuus meni kuten vanhassa vitsissä. " Täällä on satanut vain kaksi kertaa. Ensin satoi kolme päivää ja sitten neljä päivää." Tytär oli hiljan oppinut puhumaan kunnolla ja herättyään vaati mua avamaan sälekaihtimet. Tyttö katseli hetken ulos ja totesi "harmaata". Sitä samaa on tuntunut olevan myös tämä kesä. Ja nyt eletään vuodenaikaa, joka on mielestäni ollut enimmäkseen harmaa. Harmaat pilvet, harmaa sade, harmaat päivät. Vaahteranlehtien keltaista ja punaista vastaan harmaa on todella harmaata.
Toisaalta mietin, että olenko sittenkään kyvytön erottamaan harmaan sävyjä? Vai onko vika sittenkin korvien välissä, en kykene erottamaan ulkoista harmaata sisäisestä harmaasta. Enkä taida aina edes haluta tehdä eroa näiden välillä. Sisällä oleva harmaa kun vaatii yleensä itsensä tutkimista ja usein -ei niin kauniiden- puolien löytämistä itsestään.
Löysin joskus kauan sitten erään runon, joka kuvaa hyvin niin sisäistä kuin ulkoistakin harmaata. Kirjoitin sen äkkiä ylös paperilapulle ja pistin talteen kirjan väliin. Valitettavasti se osa, jossa on ruonoilijan nimi, on kadonnut. Saa kertoa, kenen tekstiä tämä on.
"Marraskuun sumua päässäni, sielussani.
Marraskuun sumua, läpitunkematonta, aavemaista.
Ajatukset lepäävät, oikenevat. Käsitteet vielä läpinäkymättömiä,
aikeet epäselviä.
Aistit antautuvat virkistävään uneen odottamaan näköpiirin aukenemista
kun sumun on aika väistyä.
Marraskuun sumua päässäni, sielussani."
sunnuntai 30. syyskuuta 2012
Kaikkea kans ja kaikkien kans
Onpahan taas ollut viikko. Miten sitä aina jotenkin tulee sotkeutuneeksi asioihin, joille joko a) ei voi mitään tai b) toteaa hetken yritettyään, että ei edes oikeastaan kuulu mulle. No, joka tapauksessa, näissä tapauksissahan jotain jää aina kesken. Mutta sain sentään yhden maton taas valmiiksi. Ok, langanpäät on vielä päättelemättä.
Olen virkannut, leiponut, kuunnellut, kinannut, kirjoittanut, suunnitellut, ollut esillä Myllyssä, sotkeentunut puoluepolitiikkaan ja monta muuta asiaa lisäksi. Siivous on kesken, kirjoittaminen on kesken, virkkaaminen on kesken, suunnittelut ovat tauolla, riitakin oli pakkko jättää kesken, kun ei ollut aikaa kinata asiaa loppuun asti. Käykö kenellekään muulle niin, että ei ehdi edes riidellä loppuun asti, kun on jo siirryttävä seuraavaan aiheeseen tai vaiheeseen?
Ai niin, mä unohdin. Eiväthän fiksut ja filmaattiset ihmiset kenenkään kanssa riitele. He vain vaihtavat mielipiteitä. Joskin poliisien viikonloppukeikkojen määrästä kohtalainen osa taitaa olla tämän sivistyneen mielipiteenvaihdon aiheuttamaa. Jaa, mutta tämä kuului siihen b-osastoon, eli että ei nyt varsinaisesti kuulu mulle. Ellei nyt ovikello soi ja joku huuda samalla rappukäytävässä apua. Ovelle menin sitten kyllä toisessa kädessä marmorikaulin ja toisessa hätänumerolla ladattu känny. Ja niin paljon ärsytti, että en oikein tiedä, kumpaa olisin käyttänyt, jos olisi ollut pakko jompaa kumpaa käyttää. Mutta mielipiteen vaihto joko päättyi siihen tai siirtyi johonkin muualle, missä se ei enää mun elämää häirinnyt. Tosin vähän jäi kyllä mietityttämään, että kumman osapuolen mielipide mahtoi voittaa.
Onhan kaikille selvää, että sirkus nimeltään kunnallisvaalit ovat tulossa. Ja se, jos mikä kuuluu mun kuvioissani a-kohtaan, eli asioihin, joille ei voi mitään. Kun ei voi ottaa sitäkään asennetta, että ei kuuluu mulle, kun kuluu ja näkyy, ihan varmasti. Kohta ilmaisjakeluposti ei muuta sisälläkään kuin toinen toistaan parempien ehdokkaiden vielä parempia ideoita siitä, kuinka kunnan asioita hoidetaan. Ja kun koitan tuolla sateessa päästä eteenpäin niin onhan niin monta hihasta nykijää, että täytyy tehdä todella tarkka navigointi, että pääsee livahtamaan verkosta läpi. Ja joskus jotakuta onnistaa, enkä pääse väistämään. Sitten tungetaan toiseen taskuun karkkia ja toiseen taskuun vaaliteemoja. No, on niistä se ilo, että moni jakaa myös ilmapalloja ja ne ovat ihan kivoja, ne ilmapallot. Ainakin tyttären mielestä, jolle ne yleensä annan. Onneksi tätä sirkusta ei tarvitse kovin moneen kertaan vuodessa sietää, ja väliin osuu vuosia, jolloin sirkus on jossain muualla. Mutta ei voi mitään, se tulee aina uudelleen. Ja lupausten toteuttaminen jää yleensä kesken.
Ehkä näiden kahden asian yksi yhteinen piirre on se, että molemmissa tapauksissa on joskus luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Ja lopputulos on jotain muuta. Minäkö elämän edessä kyynikko, en kai.
tätä jatkunut on jo kauan
enkä jaksais enää tapella
mut mä luulen ettei kumpikaan
enää muista miten lopettaa
joo mä myönnän etten aina oo
ollut täysin reilu sua kohtaan
mutta koittanut olen antaa
sulle saumaa ja hengitystilaa
ei sun tarvii muuttaa itseäsi
mutten jaksais olla enää sun lapsenvahtis
mä en pysty siihen
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
minä uskon et se mitä pyydän
ei oo liikaa sulta vaadittu
sä voit poistaa paljon turhaa
jos sä viitsit ees vähän vaivautuu
ei sun tarviis ihmeitä suorittaa
minne oon voinut sen ihmisen kadottaa
jonka joskus tunsin
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
samaa pirun ympyrää 24/7
johan tässä lähtee järki
sukellus kurimukseen jonka nieluun hukkuu
vaikka myrskyn riskit tiedettiinkin
mun täytyy olla masokisti mielipuoli
kun oon vapaaehtoisesti tässä
jakomielitautinen rakkaudentunnustus
ja kymmenen kirosanaa
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
Irina: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
Olen virkannut, leiponut, kuunnellut, kinannut, kirjoittanut, suunnitellut, ollut esillä Myllyssä, sotkeentunut puoluepolitiikkaan ja monta muuta asiaa lisäksi. Siivous on kesken, kirjoittaminen on kesken, virkkaaminen on kesken, suunnittelut ovat tauolla, riitakin oli pakkko jättää kesken, kun ei ollut aikaa kinata asiaa loppuun asti. Käykö kenellekään muulle niin, että ei ehdi edes riidellä loppuun asti, kun on jo siirryttävä seuraavaan aiheeseen tai vaiheeseen?
Ai niin, mä unohdin. Eiväthän fiksut ja filmaattiset ihmiset kenenkään kanssa riitele. He vain vaihtavat mielipiteitä. Joskin poliisien viikonloppukeikkojen määrästä kohtalainen osa taitaa olla tämän sivistyneen mielipiteenvaihdon aiheuttamaa. Jaa, mutta tämä kuului siihen b-osastoon, eli että ei nyt varsinaisesti kuulu mulle. Ellei nyt ovikello soi ja joku huuda samalla rappukäytävässä apua. Ovelle menin sitten kyllä toisessa kädessä marmorikaulin ja toisessa hätänumerolla ladattu känny. Ja niin paljon ärsytti, että en oikein tiedä, kumpaa olisin käyttänyt, jos olisi ollut pakko jompaa kumpaa käyttää. Mutta mielipiteen vaihto joko päättyi siihen tai siirtyi johonkin muualle, missä se ei enää mun elämää häirinnyt. Tosin vähän jäi kyllä mietityttämään, että kumman osapuolen mielipide mahtoi voittaa.
Onhan kaikille selvää, että sirkus nimeltään kunnallisvaalit ovat tulossa. Ja se, jos mikä kuuluu mun kuvioissani a-kohtaan, eli asioihin, joille ei voi mitään. Kun ei voi ottaa sitäkään asennetta, että ei kuuluu mulle, kun kuluu ja näkyy, ihan varmasti. Kohta ilmaisjakeluposti ei muuta sisälläkään kuin toinen toistaan parempien ehdokkaiden vielä parempia ideoita siitä, kuinka kunnan asioita hoidetaan. Ja kun koitan tuolla sateessa päästä eteenpäin niin onhan niin monta hihasta nykijää, että täytyy tehdä todella tarkka navigointi, että pääsee livahtamaan verkosta läpi. Ja joskus jotakuta onnistaa, enkä pääse väistämään. Sitten tungetaan toiseen taskuun karkkia ja toiseen taskuun vaaliteemoja. No, on niistä se ilo, että moni jakaa myös ilmapalloja ja ne ovat ihan kivoja, ne ilmapallot. Ainakin tyttären mielestä, jolle ne yleensä annan. Onneksi tätä sirkusta ei tarvitse kovin moneen kertaan vuodessa sietää, ja väliin osuu vuosia, jolloin sirkus on jossain muualla. Mutta ei voi mitään, se tulee aina uudelleen. Ja lupausten toteuttaminen jää yleensä kesken.
Ehkä näiden kahden asian yksi yhteinen piirre on se, että molemmissa tapauksissa on joskus luvattu yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista. Ja lopputulos on jotain muuta. Minäkö elämän edessä kyynikko, en kai.
tätä jatkunut on jo kauan
enkä jaksais enää tapella
mut mä luulen ettei kumpikaan
enää muista miten lopettaa
joo mä myönnän etten aina oo
ollut täysin reilu sua kohtaan
mutta koittanut olen antaa
sulle saumaa ja hengitystilaa
ei sun tarvii muuttaa itseäsi
mutten jaksais olla enää sun lapsenvahtis
mä en pysty siihen
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
minä uskon et se mitä pyydän
ei oo liikaa sulta vaadittu
sä voit poistaa paljon turhaa
jos sä viitsit ees vähän vaivautuu
ei sun tarviis ihmeitä suorittaa
minne oon voinut sen ihmisen kadottaa
jonka joskus tunsin
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
samaa pirun ympyrää 24/7
johan tässä lähtee järki
sukellus kurimukseen jonka nieluun hukkuu
vaikka myrskyn riskit tiedettiinkin
mun täytyy olla masokisti mielipuoli
kun oon vapaaehtoisesti tässä
jakomielitautinen rakkaudentunnustus
ja kymmenen kirosanaa
yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
joita molempien
piti vaalia, uhrata kaikki sen puolesta
sen teki vain toinen
miten sä teet sen, sä saat minut suuttumaan
saat mut nauramaan yhdellä lauseella
yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
Irina: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kirosanaa
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Luulemisen arvauksesta.
Mitä voi ihmisparka tehdä silloin, kun suksien ollessa pahasti ristissä, toinen ei halua kuulla, eikä yrittää ymmärtää? Onko silloin vain luovutettava ja annettava olla? Luotettava siihen, että ehkä jonakin päivänä ymmärryksen lamppu syttyy? Montakoko kertaa on yritettävä ymmärtää ja selittää? Tai montako kertaa pitää jaksaa toisen selitysyrityksiä, jos itsestä tuntuu, että selitys on ihan hakoteillä? Huonointa hommassa on varmasti se, että kun selvittely ei tapahdu kasvokkain, niin mukaan mahtuu tupla- tai jopa triplamäärä väärinkäsityksiä, vivahteiden ohimenemisiä ja tarkentavien kysymysten tekemisen mahdottomuutta. Miksi ihmisten välinen viestintä on niin hankalaa? Miksi toiset asiat ovat niin paljon helpompia sanoa kuin toiset?
Ja miksi niin nopeasti väärinymmärryksistä kasvaa Mount Everestin korkuinen vuori, jonka lopulta vain harvat meistä kykenevät ylittämään, vaikka tahtoa olisi.
perjantai 14. syyskuuta 2012
Terveiset Lontoosta (osa 2)
Tällaisen ensimmäisen syysmyrskyn puhaltaessa ja veden sataessa vaakasuoraan, on mukavaa palata Lontoon lämpöön. Sillä tokihan reissuun muutakin mahtui kuin parakisoja.
Koska olin saanut kiitettävästi aurinkoa nahkaani, niin pari päivää oli parempi viettää jossain muualla kuin avoimen taivaan alla. Lapselle oli luvattu käynti Euroopan suurimmassa lelutavaratalossa Hamleyssilla. Itse kun en sille päivälle halunnut myöskään ottaa yhtään turhaa askelta enempää kuin oli ihan pakko, niin ehdotin Hop on-Hop off-kiertoajelubussin kyytiin hyppäämistä. Sen yksi pysäkki oli nimittäin ihan lähellä hotellia ja yksi pysäkki sopivasti leluliikkeen kohdalla. Samalla näkisimme muutenkin Lontoon nähtävyydet yhdellä iskulla. Ja Hop off, kun tulisi vastaan jotain sellaista, mitä olisi tarpeen tutkia lähemmin. Ilmeisesti mies ja tyttökin olivat saaneet edellisinä päivinä "raitista " ilmaa tarpeeksi. Joten menoksi sitten vaan.
Ja olihan tuo lelukauppa maineensa veroinen. Kyllä siellä äitikin viihtyi, ei siinä mitään. Neidistä ja isästä puhumattakaan. Barbi-, nukke- ja muut vastaavat "tyttö"osastot neiti kiersi kaukaa, mutta nyt meillä asustaa käsinukkehylje nimeltään Hamley ja pieni leikkiakvaario, jossa on neljä kalaa ja ilmapumppu hurisee ja niitä pitää ruokkia. Huoh! Ja tietysti kisaputiikista jäi jo aikaisemmin mukaan sekä Mandewille että se toinen kisamaskotti. Mukana Suomeen seurasivat myös nalle, Elisabeth, joka asuu käsilaukussa sekä yksi vihreä liskon näköinen pehmo.
Viimeisenä kokonaisena lomapäivänä oli tarkoitus vähän shoppailla ja käydä luonnontieteen museossa. Mä kyllä arvasin kuinka käy, jos aloitetaan museosta; ei äidille punaisia korkokenkiä. Mutta mut äänestettiin nurin. Museokaupasta löytyi sitten vaikka mitä muuta mielenkiintoista; ruusukvartiset ketjut kaulaan ja ranteeseen. Sekä tytön kaverille tuliaisiksi mm. hämähäkin muotoinen piparkakkumuotti ja Auroralle itselleen delfiinin malliset ja tietysti pehmodino. Joten kaikkineen neidin pehmoeläinkasa kasvoi kuudella. Miten tyttö taas teki sen?
Jaksettiin me tän jälkeen vielä sentään käydä siellä aikuisten suurimmassa ja mahtavimmassa kaupassa, joka Lontoosta löytyy. Nyt mä olen sitten löytänyt paikan, jossa taitaa olla aina joulu; Harrodsin jouluosaston. En kylläkään osannut syyskuun ekalla viikolla ajatella niin pitkälle, että olisin sieltä joulukoristeet hankkinut. Ja siellä kaupassa mun ostosbudjetti ei todellakaan riitä punaisten korkokenkien hankintaan. Tästä muotiluomuksesta puhumattakaan.
Pääsin mä sitten vähän viimeisen päivän aamuna Oxford Streetille, mutta eihän siitä juosten oikein mihinkään shoppailufiilikseen pääse. Taitaa olla niin, että ostoksille Lontooseen lähdetäänkin sitten ihan eri seurassa. Vapaaehtoisia mukaanlähtijöitä? Omalla kustannuksella tosin.
Koska olin saanut kiitettävästi aurinkoa nahkaani, niin pari päivää oli parempi viettää jossain muualla kuin avoimen taivaan alla. Lapselle oli luvattu käynti Euroopan suurimmassa lelutavaratalossa Hamleyssilla. Itse kun en sille päivälle halunnut myöskään ottaa yhtään turhaa askelta enempää kuin oli ihan pakko, niin ehdotin Hop on-Hop off-kiertoajelubussin kyytiin hyppäämistä. Sen yksi pysäkki oli nimittäin ihan lähellä hotellia ja yksi pysäkki sopivasti leluliikkeen kohdalla. Samalla näkisimme muutenkin Lontoon nähtävyydet yhdellä iskulla. Ja Hop off, kun tulisi vastaan jotain sellaista, mitä olisi tarpeen tutkia lähemmin. Ilmeisesti mies ja tyttökin olivat saaneet edellisinä päivinä "raitista " ilmaa tarpeeksi. Joten menoksi sitten vaan.
Ja olihan tuo lelukauppa maineensa veroinen. Kyllä siellä äitikin viihtyi, ei siinä mitään. Neidistä ja isästä puhumattakaan. Barbi-, nukke- ja muut vastaavat "tyttö"osastot neiti kiersi kaukaa, mutta nyt meillä asustaa käsinukkehylje nimeltään Hamley ja pieni leikkiakvaario, jossa on neljä kalaa ja ilmapumppu hurisee ja niitä pitää ruokkia. Huoh! Ja tietysti kisaputiikista jäi jo aikaisemmin mukaan sekä Mandewille että se toinen kisamaskotti. Mukana Suomeen seurasivat myös nalle, Elisabeth, joka asuu käsilaukussa sekä yksi vihreä liskon näköinen pehmo.
 |
| Tapaaminen |
 | |
| Hääpari ja hovineidot |
 | |
| Auroran näkemys kiertajelun mielenkiintoisesta kohteesta |
 | |||||||||||||
| Auroran Big Ben |
Viimeisenä kokonaisena lomapäivänä oli tarkoitus vähän shoppailla ja käydä luonnontieteen museossa. Mä kyllä arvasin kuinka käy, jos aloitetaan museosta; ei äidille punaisia korkokenkiä. Mutta mut äänestettiin nurin. Museokaupasta löytyi sitten vaikka mitä muuta mielenkiintoista; ruusukvartiset ketjut kaulaan ja ranteeseen. Sekä tytön kaverille tuliaisiksi mm. hämähäkin muotoinen piparkakkumuotti ja Auroralle itselleen delfiinin malliset ja tietysti pehmodino. Joten kaikkineen neidin pehmoeläinkasa kasvoi kuudella. Miten tyttö taas teki sen?
 | |
| Sisäänkäynti maailmaan |
 | |
| Pieni luonnontieteilijä |
 | |||||||
| "Miten toi on tuonne joutunut? " |
 | |||
| T-Rex |
Jaksettiin me tän jälkeen vielä sentään käydä siellä aikuisten suurimmassa ja mahtavimmassa kaupassa, joka Lontoosta löytyy. Nyt mä olen sitten löytänyt paikan, jossa taitaa olla aina joulu; Harrodsin jouluosaston. En kylläkään osannut syyskuun ekalla viikolla ajatella niin pitkälle, että olisin sieltä joulukoristeet hankkinut. Ja siellä kaupassa mun ostosbudjetti ei todellakaan riitä punaisten korkokenkien hankintaan. Tästä muotiluomuksesta puhumattakaan.
maanantai 10. syyskuuta 2012
Terveisiä Lontoosta! (osa 1)
 |
| BA:n siiven alla Viron saaret |
 |
| Princess Diana`s memorial fountain |
Maanantai ja ensimmäinen kisapäivä eivät juuri edellistä päivää myöhemmin alkaneet. Hiukan puoli kahdeksan jälkeen olimme jo matkalla metroasemalle; kuten kaikki muutkin. Oli tietysti normaali aamuruuhka + iso joukko aamun kisoihin menijöitä. Cityn virkamiesten poistuttua alkoi löytyä jo tilaa hengittää. Stratfordin asemalla vastassa oli lukuisten vapaaehtoisten kirjo, jonka ohjaamalta väylältä ei päässyt eksymään. Mietin kyllä, että kuinkahan ponnekkaasti ne, jotka jostain syystä EIVÄT olleet matkalla Olympiapuistoon, joutuivat selittämään olevansa matkalla muualle.
 |
| Yksi Olympiapuiston sisäänkäynneistä |
Mutta muuta tietoa Paralympiakisoista; ensimmäiset kisat vammaisille järjestettiin 1948 ja mukana oli 16 entistä sotilasta, joille oli kehitetty uusia versioita vanhoista lajeista. Pooloa pelattiin pyörätuoleilla, kuten myös koripalloa. Vuonna -52 Mandeville Stoken kisoista tuli kansainväliset, kun mukaan tuli joukkue Hollannista ja viimein vuonna 1988 Paralympiakisat tulivat samaan yhteyteen Olympiakisojen kanssa. Eilen päättyneet kisat olivat suurimmat aikoihin; mukana oli 4200 urheilijaa, 165 maasta kilpailemassa 20 eri lajissa. Ja ennakkotietojen mukaan kisat olivat kaikkien aikojen parhaat, niin vapaaehtoisten kuin katsojien sekä ennen kaikkea urheilijoiden mielestä. Briteille ja lontoolaisille nämä eivät todellakaan olleet mitkään ekstra tai lisäkisat varsinaisten kisojen jälkeen, vaan oikeat kisat. Kaikki mainokset pitivät sisällään niin olympia- kuin paralympialogot, uutiset alkoivat kisatuloksilla ja vasta sitten siirryttiin "toisarvoisempiin" asioihin. Myös vapaaehtoisia oli näissä kisoissa mukana yli miljoona. Onhan Britannia yksi suurista urheilumaista myös vammaisten urheiluareenoilla, mutta se into, jolla muutkin kisaajat ja mukanaolijat otettiin vastaan, oli uskomaton.
 |
| AqvaCenter |
 |
| Latikka A. oman eränsä kolmas ja aikavertailusta loppukilpailuun |
lauantai 1. syyskuuta 2012
Jännittää!
Koko Suomi jännitti vielä pari viikkoa sitten sitä, miten käy Olympiakisoissa? Etenkin lempilajissa keihäänheitossa. No, tulihan meille kolme mitalia ja yksi siitä keihään viskaamisesta. Muistaakseni.
Lontoossa kisajännitys jatkuu. Menossa ovat nimittäin Paralympiakisat eli eri tavoin vammautuneiden omat olympialaiset. Ja niiden tietojen mukaan, mitä Suomen Paralympiakomitea on kertonut jo etukäteen, Lontoo ja lontoolaiset ovat sitoutuneet hoitamaan myös nämä kisat erittäin mallikkaasti. Kaikkialla on mm. tiedotettu jo vammattomien kisojen aikana, että olympia- ja paraolympiakisat.
Itse en ole juurikaan edes penkkiurheiluhullu, mutta nyt olen lähdössä jännäämään parakisoja paikan päälle. Syy on erittäin henkilökohtainen; kummipoikani on mukana kisoissa, näkövammaisuimarina. Edellisissä kisoissa Pekingissä hän oli jo mukana ns. villillä kortilla ja pärjäsikin ihan hyvin; ei nyt mitaleille saakka, mutta finaleissa eikä viimeisenä. Silloin päätin, että seuraaviin kisoihin lähden paikan päälle. Etenkin kun tästä seuraavat kisat ovatkin sitten aina Rio de Janeirossa saakka. Ja Lontoossahan nyt on mukavaa piipahtaa.
Ja jännittähän matka muutenkin. Mukaan lähtee koko perhe ja tyttärelle tämä on ensimmäinen pidempi lentomatka. Onneksi tyttö on rauhallista sorttia, että enemmänkin joudun varmaan vähän tönimään alta pois, että pääsen itse kävelemään. Ja ruokapuolesta lapsen kanssa voi vaan todeta, että onneksi on sielläkin se keltaisin kaarin varustettu hampurilaismesta, josta saa kananugetteja. Kyllä niilläkin (ehkä) viikon elää.
Viikon ensimmäisen jännityshetki on jo onneksi ohi. Ensimmäisen kerran olin mukana "edustamassa" miehen kanssa. Olenhan mä nyt työni puolesta useinkin se apina, jonka kaikki tuntee ja tietää, mutta joka ei tunne ketään. Tai tavallaan tuntee, mutta koska silmien ohi menee niin mahdoton joukko ihmisiä, niin ei muista millään. Paikallislehti, jonka tekemisestä mies aina välillä rahaa tähän talouteen tuo, vietti kunnioitettavien ikävuosien ( 80-v.) juhlaa. Mutta tällä kertaa oli kyllä sellainen tilanne, että apina ei juuri tuntenut ketään, mutta eipä tunnettu apinaakaan. Varsin olivat kyllä vetreät bileet noin kasikymppiseksi.
London calling; Good Night!
Lontoossa kisajännitys jatkuu. Menossa ovat nimittäin Paralympiakisat eli eri tavoin vammautuneiden omat olympialaiset. Ja niiden tietojen mukaan, mitä Suomen Paralympiakomitea on kertonut jo etukäteen, Lontoo ja lontoolaiset ovat sitoutuneet hoitamaan myös nämä kisat erittäin mallikkaasti. Kaikkialla on mm. tiedotettu jo vammattomien kisojen aikana, että olympia- ja paraolympiakisat.
Itse en ole juurikaan edes penkkiurheiluhullu, mutta nyt olen lähdössä jännäämään parakisoja paikan päälle. Syy on erittäin henkilökohtainen; kummipoikani on mukana kisoissa, näkövammaisuimarina. Edellisissä kisoissa Pekingissä hän oli jo mukana ns. villillä kortilla ja pärjäsikin ihan hyvin; ei nyt mitaleille saakka, mutta finaleissa eikä viimeisenä. Silloin päätin, että seuraaviin kisoihin lähden paikan päälle. Etenkin kun tästä seuraavat kisat ovatkin sitten aina Rio de Janeirossa saakka. Ja Lontoossahan nyt on mukavaa piipahtaa.
 |
| Uimari |
 | ||||||||||||||
| Kisakynnet |
Viikon ensimmäisen jännityshetki on jo onneksi ohi. Ensimmäisen kerran olin mukana "edustamassa" miehen kanssa. Olenhan mä nyt työni puolesta useinkin se apina, jonka kaikki tuntee ja tietää, mutta joka ei tunne ketään. Tai tavallaan tuntee, mutta koska silmien ohi menee niin mahdoton joukko ihmisiä, niin ei muista millään. Paikallislehti, jonka tekemisestä mies aina välillä rahaa tähän talouteen tuo, vietti kunnioitettavien ikävuosien ( 80-v.) juhlaa. Mutta tällä kertaa oli kyllä sellainen tilanne, että apina ei juuri tuntenut ketään, mutta eipä tunnettu apinaakaan. Varsin olivat kyllä vetreät bileet noin kasikymppiseksi.
London calling; Good Night!
sunnuntai 26. elokuuta 2012
Vaiheessa, vaiheesta, vaiheeseen
Ei sitten muuten mitään muistikuvaa siitä äidinkielen kieliopillisesta opetuksesta, jossa noita sijapäätteitä muuten käsitellään. Siitä vaiheesta, kun niitä piti oikein opiskella on jo niin kauan aikaa. Ja monessa muussa asiassa olen niin vaiheessa, että niiden loppuun saattaminen on ehkä tärkeämpää.
Joskus kauan sitten, kun ihmettelin, miksi meillä on monta pientä puhtaan pyykin kasaa, sain siitä tietenkin vain hermohepulin, mutta asia sinällään ei muuttunut miksikään. Kasoja vain aika ajoin syntyi. Kunnes tuli oivallus. Lapsoseni oli tuolloin taapero, joka ehti aina ja kaikkialle niin ryömien kuin konttienkin. Joten jos mulla oli pyykin viikkaus kesken, niin kuullessani jotain hälyttävää tai tajutessani täydellisen hiljaisuuden, laskin puhtaat pyykit siihen, missä tilaa silloin oli ja menin katsomaan, mitä taapero puuhasi. Yhden kuivaustelineellisen aikana tämä saattoi tapahtua 5-6 kertaa, joten kasoja löytyi usein vastaava määrä. Ja aina projekti alkoi alusta, enkä muistanut, mihin olin sen edellisen kasan laskenut. Kunnes päästiin siihen hetkeen, että meni hermo, kun missään ei tuntunut olevan tilaa millekään muulle kuin puhtaalle pyykille.
Ei, kysymys ei todellakaan ole vain siitä, että mitä mä muistan tehneeni ja mitä jaksan tehdä. Se on myös luonnekysymys. Olen vahvasti sitä mieltä, että siisti koti kertoo elämättömästä elämästä. Joten siivous on aina meillä vähän vaiheessa. Nytkin meillä on kyllä ihanat ja raikkaat, puhtaat matot...keinutuolissa. Odottamassa, että jollakin on aikaa tai voimavaroja imuroida ja pestä lattiat kunnolla, jotta ne puhtaat matot voi sitten levittää puhtaille lattioille.
Älköönkä kukaan erehtykö kuvittelemaan, että töissä tämä sujuisi yhtään paremmin. Työprojekteissa kun on vielä enemmän niitä juttuja, jotka ovat koko ajan jossain vaiheessa, koska niin paljon riippuu myös jonkun muun vaiheesta, että saadaan joku homma taas seuraavaan vaiheeseen. Niinpä paperia kertyy kasoiksi eri puolille pöydän pintaa. Joskin useimmiten tiedän vallan mainiosti, missä pinossa ja millä kohtaa pinoa jonkun tietyn jutun paperit ovat. Mutta jos joku siisteysintoinen menee ja pinoaa kaikki samaan paikkaan, niin sitten on siivottava. Sitäpaitsi se siivous on turhaa; jonkun lain mukaan, tyhjä pinta pyrkii täyttymään vakionopeudella.
Niinpä vaiheessa ollaan ja vaiheesta seuraavaan vaiheeseen mennään. Eipä tuo kylläkään aina helppoa ole, vaiheet kun ovat joskus kovin raskaita ja vaikeita. Mutta aamusta, päivässä ja iltaan, ei sen kummempaa.
Joskus kauan sitten, kun ihmettelin, miksi meillä on monta pientä puhtaan pyykin kasaa, sain siitä tietenkin vain hermohepulin, mutta asia sinällään ei muuttunut miksikään. Kasoja vain aika ajoin syntyi. Kunnes tuli oivallus. Lapsoseni oli tuolloin taapero, joka ehti aina ja kaikkialle niin ryömien kuin konttienkin. Joten jos mulla oli pyykin viikkaus kesken, niin kuullessani jotain hälyttävää tai tajutessani täydellisen hiljaisuuden, laskin puhtaat pyykit siihen, missä tilaa silloin oli ja menin katsomaan, mitä taapero puuhasi. Yhden kuivaustelineellisen aikana tämä saattoi tapahtua 5-6 kertaa, joten kasoja löytyi usein vastaava määrä. Ja aina projekti alkoi alusta, enkä muistanut, mihin olin sen edellisen kasan laskenut. Kunnes päästiin siihen hetkeen, että meni hermo, kun missään ei tuntunut olevan tilaa millekään muulle kuin puhtaalle pyykille.
Ei, kysymys ei todellakaan ole vain siitä, että mitä mä muistan tehneeni ja mitä jaksan tehdä. Se on myös luonnekysymys. Olen vahvasti sitä mieltä, että siisti koti kertoo elämättömästä elämästä. Joten siivous on aina meillä vähän vaiheessa. Nytkin meillä on kyllä ihanat ja raikkaat, puhtaat matot...keinutuolissa. Odottamassa, että jollakin on aikaa tai voimavaroja imuroida ja pestä lattiat kunnolla, jotta ne puhtaat matot voi sitten levittää puhtaille lattioille.
Älköönkä kukaan erehtykö kuvittelemaan, että töissä tämä sujuisi yhtään paremmin. Työprojekteissa kun on vielä enemmän niitä juttuja, jotka ovat koko ajan jossain vaiheessa, koska niin paljon riippuu myös jonkun muun vaiheesta, että saadaan joku homma taas seuraavaan vaiheeseen. Niinpä paperia kertyy kasoiksi eri puolille pöydän pintaa. Joskin useimmiten tiedän vallan mainiosti, missä pinossa ja millä kohtaa pinoa jonkun tietyn jutun paperit ovat. Mutta jos joku siisteysintoinen menee ja pinoaa kaikki samaan paikkaan, niin sitten on siivottava. Sitäpaitsi se siivous on turhaa; jonkun lain mukaan, tyhjä pinta pyrkii täyttymään vakionopeudella.
perjantai 17. elokuuta 2012
Paluu...
...töihin, harrastuksiin, eskari/päiväkotiin, siis arkeen. Mikä ihmeen paluu arkeen?
Ei se arki ainakaan meikäläisen huushollissa mihinkään katoa, oltiin töissä tai lomalla. Pyykki, joka muuten on katoamatonta luonnonvaraa, on pestävä, lapselle saatava jonkun äidin tekemää ruokaa ja kun villakoirat alkavat näykkiä varpaita, on tartuttava imuriin. Ainoa ero lomalla tähän on se, että on pari tuntia enemmän aikaa tehdä näitä kuin normaalissa arjessa. Paitsi, että ei se meillä mene noin yksinkertaisesti tämäkään.
No, joka tapauksessa yleisen normituksen mukaan, on siis palattu arkeen. Ensimmäinen eskariviikko ja työjakso on takana. Ja peijakas, että väsyttää. Miten se voikaan vetää näin tiukille? Tai, mitä sitä nyt oikeasti pohtimaan, kun tietää syyn vallan mainiosti. Kesän vapauden jälkeen on sidottu tekemään töitä näyttöpäätteen ääressä, jolloin leikattu selkä huutaa tuskaansa, jäykistynyt niska yhtyy kuoroon ja liikkumattomat polvet säestävät taustalla. Budjetin, lehtijutun ja syyskauden esitteen teon takarajat ovat jo aivan liian lähellä ja ensimmäiset isommat työtehtävät oikeiden ihmisten parissa aiheuttavat tuttua jännitystä. Joten viralliset hullunpaperit saanut lihasreumaatikko ei nuku, vaan kipuilee, kääntyilee ja laulaa hiljaa itsekseen kuinka on "sellainen yöihminen, joka valvoo, kun te muut nukutte." Ja kun vielä kaiken lisäksi sattuu kuulumaan siihen ihmeelliseen ihmisryhmään, joka on ehdottoman vakuuttunut siitä, että maailma lopettaa pyörimisen siihen paikkaan, jos ja kun sulkee silmänsä. Pallon pyörintää on varmuuden vuoksi valvottava. Niinpä parin hassun nukutun tunnin jälkeen pandakarhua sekä ulkonäöltään että murinaltaan muistuttava otus kömpii uutta päivää kohti. Ainoa ero loma-aikana tässä on se, että joskus voi lisätä päivän ohjelmaan päiväunet, joilla hiukan korvaa pahinta univajetta. Miksiköhän maailma ei muuten koskaan lakkaa pyörimästä päiväunien aikana?
Olen sitten lomalla tai arjessa, niin vähäinen uni ja lähes jatkuva kipu pitävät huolen myös siitä, että muisti on hyvä, vain onnettoman lyhyt. Vaikka pyytäisin miestäni kirjoittamaan muistettavan asian otsaani niin, että saisin sen peilistä luettua, niin joko unohdan, missä on peili tai unohdan sen viestin. Aikoinaan MUDE:n (mutsidementian) ollessa lapsen vauva-aikana pahimmillaan unohdin säännöllisesti ruuat kaupan kassalle, nyt mä unohdan paitsi ruuan niin lapsenkin sinne kauppaan. Onneksi neiti osaa jo huutaa perään. Ja jokseenkin kaikki, mitä sopii töissä tapahtuvaksi on kirjoitettava muistiin. IT-keskuksen taannoinen siirto aiheutti töissä todella ison ongelman; osa tapaamisaikatauluista kun oli vaan sähköpostissa ja sinne katosivat, bittitaivaaseen. Olihan se lievästi sanottuna noloa koittaa muistella ja sopia jo kertaalleen sovittuja juttuja uudelleen. Eikä se tietenkään mennyt niin kuin siellä yhdessä ruotsinkielisessä paikassa, jossa kaikki menee kerralla putkeen.
Kaikesta on kuitenkin selvitty, rimaa hipoen, mahalaskuja tehden ja silkalla pohojalaasella sisulla eteenpäin räpistellen. Ja ehkä meillä Luojan maanantaikappaleillakin on oma tehtävämme; muistuttaa siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
Ei se arki ainakaan meikäläisen huushollissa mihinkään katoa, oltiin töissä tai lomalla. Pyykki, joka muuten on katoamatonta luonnonvaraa, on pestävä, lapselle saatava jonkun äidin tekemää ruokaa ja kun villakoirat alkavat näykkiä varpaita, on tartuttava imuriin. Ainoa ero lomalla tähän on se, että on pari tuntia enemmän aikaa tehdä näitä kuin normaalissa arjessa. Paitsi, että ei se meillä mene noin yksinkertaisesti tämäkään.
No, joka tapauksessa yleisen normituksen mukaan, on siis palattu arkeen. Ensimmäinen eskariviikko ja työjakso on takana. Ja peijakas, että väsyttää. Miten se voikaan vetää näin tiukille? Tai, mitä sitä nyt oikeasti pohtimaan, kun tietää syyn vallan mainiosti. Kesän vapauden jälkeen on sidottu tekemään töitä näyttöpäätteen ääressä, jolloin leikattu selkä huutaa tuskaansa, jäykistynyt niska yhtyy kuoroon ja liikkumattomat polvet säestävät taustalla. Budjetin, lehtijutun ja syyskauden esitteen teon takarajat ovat jo aivan liian lähellä ja ensimmäiset isommat työtehtävät oikeiden ihmisten parissa aiheuttavat tuttua jännitystä. Joten viralliset hullunpaperit saanut lihasreumaatikko ei nuku, vaan kipuilee, kääntyilee ja laulaa hiljaa itsekseen kuinka on "sellainen yöihminen, joka valvoo, kun te muut nukutte." Ja kun vielä kaiken lisäksi sattuu kuulumaan siihen ihmeelliseen ihmisryhmään, joka on ehdottoman vakuuttunut siitä, että maailma lopettaa pyörimisen siihen paikkaan, jos ja kun sulkee silmänsä. Pallon pyörintää on varmuuden vuoksi valvottava. Niinpä parin hassun nukutun tunnin jälkeen pandakarhua sekä ulkonäöltään että murinaltaan muistuttava otus kömpii uutta päivää kohti. Ainoa ero loma-aikana tässä on se, että joskus voi lisätä päivän ohjelmaan päiväunet, joilla hiukan korvaa pahinta univajetta. Miksiköhän maailma ei muuten koskaan lakkaa pyörimästä päiväunien aikana?
Olen sitten lomalla tai arjessa, niin vähäinen uni ja lähes jatkuva kipu pitävät huolen myös siitä, että muisti on hyvä, vain onnettoman lyhyt. Vaikka pyytäisin miestäni kirjoittamaan muistettavan asian otsaani niin, että saisin sen peilistä luettua, niin joko unohdan, missä on peili tai unohdan sen viestin. Aikoinaan MUDE:n (mutsidementian) ollessa lapsen vauva-aikana pahimmillaan unohdin säännöllisesti ruuat kaupan kassalle, nyt mä unohdan paitsi ruuan niin lapsenkin sinne kauppaan. Onneksi neiti osaa jo huutaa perään. Ja jokseenkin kaikki, mitä sopii töissä tapahtuvaksi on kirjoitettava muistiin. IT-keskuksen taannoinen siirto aiheutti töissä todella ison ongelman; osa tapaamisaikatauluista kun oli vaan sähköpostissa ja sinne katosivat, bittitaivaaseen. Olihan se lievästi sanottuna noloa koittaa muistella ja sopia jo kertaalleen sovittuja juttuja uudelleen. Eikä se tietenkään mennyt niin kuin siellä yhdessä ruotsinkielisessä paikassa, jossa kaikki menee kerralla putkeen.
Kaikesta on kuitenkin selvitty, rimaa hipoen, mahalaskuja tehden ja silkalla pohojalaasella sisulla eteenpäin räpistellen. Ja ehkä meillä Luojan maanantaikappaleillakin on oma tehtävämme; muistuttaa siitä, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä.
perjantai 10. elokuuta 2012
Täielämää
Muutama viikko sitten näkyviin ilmestyi pieniä lemmikkieläimiä, joita sivistyneissä piireissä myös päätäiksi kutsutaan. Olenhan minäkin kaikenlaista kokenut, mutta tämä oli ihan uusi tuttavuus. Kotona olemme jotenkin tämän täi-riesan onnistuneet välttämään, vaikka päiväkodista tulikin pitkin talvea ilmoituksia niiden havainnoista. Meillä on tyydytty syöttämään vain lehtokotiloita basilikan lehdillä. Siis jotain ihan "tavallista", ainakin siitä metelistä päätellen, minkä täi-invaasio leiriolosuhteissa sai aikaan. Mutta, jos multa kysytään, niin mielummin muutama täipää kuin 26 oksentelevaa, ripuloivaa ja muuten vaan pahoinvoivaa teini-ikäistä.
Ok, en mä nyt niin kovasti nauttinut siitä, kun omin perhoskuvioiduin kynsin tein jakauksia melkein 40 päähän ja etsin liikkuvaa maalia. Meillä ei ollut siinä vaiheessa täikampaa, jolla olisi saanut saivareet putoamaan todisteeksi laajemmasta hyökkäyksestä. Ja ymmärrän kyllä sen tyttöjen ja äitien huolen ja kiukun täikasvustosta pitkissä hiuksissa juuri ennen suurta juhlaa. Mutta miten keskeneräinen on se aikuinen, joka siinä vaiheessa hyökkää taustoista tietämättä sen reppanan kimppuun, jolta ensimmäinen täi löydettiin? Minä niin mieleni siitä pahoitin.
Mutta ongelmasta selvittiin ja suuren Operaatio -Saunota leirikeskus- jälkeen hengestään pääsivät vain täit. Mutta niihinkin taitaa päteä se vanha viisaus; mikä ei tapa, se vahvistaa.
Ok, en mä nyt niin kovasti nauttinut siitä, kun omin perhoskuvioiduin kynsin tein jakauksia melkein 40 päähän ja etsin liikkuvaa maalia. Meillä ei ollut siinä vaiheessa täikampaa, jolla olisi saanut saivareet putoamaan todisteeksi laajemmasta hyökkäyksestä. Ja ymmärrän kyllä sen tyttöjen ja äitien huolen ja kiukun täikasvustosta pitkissä hiuksissa juuri ennen suurta juhlaa. Mutta miten keskeneräinen on se aikuinen, joka siinä vaiheessa hyökkää taustoista tietämättä sen reppanan kimppuun, jolta ensimmäinen täi löydettiin? Minä niin mieleni siitä pahoitin.
Mutta ongelmasta selvittiin ja suuren Operaatio -Saunota leirikeskus- jälkeen hengestään pääsivät vain täit. Mutta niihinkin taitaa päteä se vanha viisaus; mikä ei tapa, se vahvistaa.
keskiviikko 1. elokuuta 2012
Niin taas yritetään!
Eikös se jotenkin niin mennyt, että hyvin suunniteltu on jo puoliksi tehty? Sillä perusteella tämän uuden blogin pitäisi siis syntyä tuosta vaan, kun sitä nyt on puolen kevättä ja kesää suunniteltu. Tietysti tässä pitää huomioida tuo iso otsikko; Koska tää on valmis?; ei siis liian ajoissa eikä liian valmista.
Ehkä vahvemmin kuin koskaan, tämän kesän jälkeen tuntuu siltä, että onko koskaan valmis. Ihmisenä, äitinä, lähetyssihteerinä tai ylipäätään missään, mihin on mukaan joutunut tai vapaaehtoisesti hypännyt. Tai onko varsinkaan valmis uuteen vaikka kutsun kuulenkin. Oli sitten valmis tai ei, niin mentävä on. Ainakin on hyväksyttävä se, että muut menevät, elämä vie. Tokihan voin jäädä paikoilleni ihmettelemään, mutta kai sitä taas yritetään. Siis leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
Ihmisen, äidin ja lähetyssihteerin kesä oli täynnä. Kummintytön valmistujaisista Haminan lähetysjuhlien kautta kesän ensimmäisten rippilasten leiriemoksi. Sieltä juhannusta viettämään viimeisen kerran Lentäjien juhannusjuhlille "Pohojammaalle". Muutama hauska päivä Tampereella ja Tolstoin matkassa myös Moskovaan. Toisen leirin leiriemona ja nyt odottamassa tyttären eskarin alkua ja omia syksyn töitä. Mieli yllättävän tasapainossa. Kesän lopulliseksi päätteeksi tulossa vielä Paralympiakisamatka Lontooseen.
Tämä teksti on kai jonkinlainen testi sille, että vieläkö kirjoittaminen ja oman elämän jakaminen inspiroi. Tuntuu toimivan. Aion suosia vapaata kirjoittamista ihmetellen, miksei tule valmista, milloin mistäkin asiasta. Elämää suurempaa täältä ei löydä, pienia hajatelmia ehkä. Tervetuloa ihmisen, äidin, lähetyssihteerin keskeneräiseen maailmaan!
Ehkä vahvemmin kuin koskaan, tämän kesän jälkeen tuntuu siltä, että onko koskaan valmis. Ihmisenä, äitinä, lähetyssihteerinä tai ylipäätään missään, mihin on mukaan joutunut tai vapaaehtoisesti hypännyt. Tai onko varsinkaan valmis uuteen vaikka kutsun kuulenkin. Oli sitten valmis tai ei, niin mentävä on. Ainakin on hyväksyttävä se, että muut menevät, elämä vie. Tokihan voin jäädä paikoilleni ihmettelemään, mutta kai sitä taas yritetään. Siis leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!
Ihmisen, äidin ja lähetyssihteerin kesä oli täynnä. Kummintytön valmistujaisista Haminan lähetysjuhlien kautta kesän ensimmäisten rippilasten leiriemoksi. Sieltä juhannusta viettämään viimeisen kerran Lentäjien juhannusjuhlille "Pohojammaalle". Muutama hauska päivä Tampereella ja Tolstoin matkassa myös Moskovaan. Toisen leirin leiriemona ja nyt odottamassa tyttären eskarin alkua ja omia syksyn töitä. Mieli yllättävän tasapainossa. Kesän lopulliseksi päätteeksi tulossa vielä Paralympiakisamatka Lontooseen.
Tämä teksti on kai jonkinlainen testi sille, että vieläkö kirjoittaminen ja oman elämän jakaminen inspiroi. Tuntuu toimivan. Aion suosia vapaata kirjoittamista ihmetellen, miksei tule valmista, milloin mistäkin asiasta. Elämää suurempaa täältä ei löydä, pienia hajatelmia ehkä. Tervetuloa ihmisen, äidin, lähetyssihteerin keskeneräiseen maailmaan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)